Tietoa ratkaisukeskeisyydestä Tutkimuksia Artikkeli- ja julkaisupankki Ratkaisusuuntautuneen työotteen tutkimus

Ratkaisusuuntautuneen työotteen tutkimus

(ei ajantasainen)

Terapialla ymmärretään yleisesti ihmisen hoitoa. Psykoterapia (engl. psychotherapy) on mielen hoitoa, jonka tavoitteet ja keinot eroavat osin ohjauksesta, neuvonnasta ja muusta auttamistyöstä. Psykoterapia on yleiskäsite monille eri psykoterapiamuodoille. (Garfield & Bergin 1994;
Psykoterapia Suomessa 1994.)

Yleisesti psykoterapia on ammatillinen ja tietoinen pyrkimys ja keino, jonka avulla on mahdollista tutkia, ymmärtää ja hoitaa toisen ihmisen tai ihmisryhmän psyykkisiä häiriöitä ja niiden aiheuttamaa kärsimystä. Psyykkisten häiriöiden hoitamisen lisäksi psykoterapialla pyritään
tietoisesti siihen, että ihmisen psykologista normaalikehitystä ja hänen kykyjensä toteutumista estävät tekijät poistuisivat tai lievittyisivät. Psykoterapian tekee mahdolliseksi yksilön kyky tavoittaa ja käsitellä henkilökohtaisia muistikuviaan, kokemuksiaan, tunteitaan, mielikuviaan ja eri asioille antamiaan merkityksiä. (Garfield & Bergin 1994; ks. myös Psykoterapiaprojekti 1993.)

Seuraavassa luodaan tiivis katsaus psykoterapian ja ohjauksen tutkimusperinteeseen, sillä alan tutkimusta voi luonnehtia hajanaiseksi ja moniulotteiseksi. Arvio erilaisten psykoterapiamuotojen
lukumäärästä liikkuu sadoissa. (Lambert et al. 1986.) Ne ovat ammentaneet teoriaperustansa pääosin psykologiatieteen piiristä (Corey 1996). Psykoterapian historian on katsottu alkaneen
Freudista ja hänen työstään (Hakosalo 1997, 36–41).

Psykoterapian tutkimus jaetaan perinteisesti prosessi- ja tuloksellisuustutkimukseen. Prosessitutkimus pyrkii havainnoimaan psykoterapiaprosessia joko ulkopuolisen tutkijan tai terapeutin näkökulmasta. Tuloksellisuustutkimus pyrkii puolestaan selvittämään terapian vaikuttavuutta. (Psykoterapiaprojekti 1993.) Psykoterapian prosessitutkimuksella on pitkä perinne niin maailmalla kuin Suomessa. Tuloksellisuustutkimusta sen sijaan on harjoitettu Suomessa melko
vähän, vaikka muualla psykoterapian vaikuttavuutta on tutkittu 1930-luvulta lähtien (Psykoterapiaprojekti 1993).

Huolimatta runsaasta psykoterapiatutkimuksesta (yhteenvetona ks. esimerkiksi Lindfors 1997, 163–185) on ratkaisusuuntautuneen työotteen tutkimus ollut melko vaatimatonta. Sen sijaan kuvailevaa, seuranta- ja tapausselostusaineistoa on tarjolla runsaasti (yhteenvetona ks. esimerkiksi Helander 2000; Riikonen 1992; Mattila 1998; Vikeväinen-Tervonen 1998).

Steenbargerin (1992) meta-analysin perusteella voidaan lyhytterapioista yleisesti sanoa, että ne ovat yhtä tehokkaita kuin pitkät terapiat. Kaikissa terapiamuodoissa pääosa muutoksista tapahtuu
kymmenen ensimmäisen istunnon aikana. Useimmissa tutkimuksissa lyhytterapialla saavutetut muutokset ovat pysyneet varsin hyvin vuoden kuluttua käyntien päättämisestä. (emt.) Bergin ja Garfield (1994) ovat omassa meta-analyysissaan päätyneet siihen, että useimmat
tuloksellisuustutkimusten päätelmät tukevat käsitystä terapian hyödyllisyydestä sen muodosta riippumatta. Poikkeuksen tekee Eysenckin (1952) tutkimus, joka raportoidaan toistuvasti esimerkkinä terapian tuloksettomuuskuvauksista. Lambert ja Bergin (1994) osoittavat, että terapia on hyödyllisempää kuin ilman hoitoa jääminen tai plasebohoito.

Eri psykoterapiamuotojen välisiä riittävän kontrolloituja tuloksellisuustutkimuksia on vähän, mutta paraikaa käynnissä olevan suomalaisen Psykoterapiaprojektin odotetaan ensimmäistä kertaa
ottavan kantaa pitkien terapioiden ja lyhytterapioiden väliseen tuloksellisuusvertailuun. (Psykoterapiaprojekti 1993; Ojanen 1997; Mattila 1998.) TÄHÄN VÄLITULOKSIA!!!

Koss ja Shiang (1994) näkevät katsauksessaan lyhytterapian olevan ”treatment of choice”, suositeltavin hoitomuoto useimmille mielenterveysongelmista kärsiville potilaille. Asiakkaat
toivovat ensinnäkin psykologisen hoidon olevan ajankohtaisten ongelmien ratkaisuun pyrkivää.

Toiseksi lyhytterapiamenetelmät, joiden katsottiin aiemmin soveltuvan vain lieviin ongelmiin, näyttäytyivätkin monissa tutkimuksissa tehokkaina hoitomuotoina myös vaikeisiin ja kroonisiin
ongelmiin. Kolmanneksi saavutetuissa tuloksissa ja niiden pysyvyydessä ei näyttänyt olevan eroa pitempiin terapioihin. Bergin ja Garfieldin (1994) sekä McKeelin (1996) havainnot tukevat näitä
perusteluja. Erityisesti masennuksen hoidossa lyhytterapia on ollut erityisen tuloksellista, mikä on kiintoisaa tämän tutkimuksen toisen ja kolmannen osatutkimuksen osallistujien identifioitujen
ongelmien näkökulmasta (Prince & Jacobson 1995; Mynors-Wallis 1995).

Ratkaisusuuntautuneen terapian tuloksellisuustutkimuksista monet ovat peräisin menetelmän syntysijoilta, Mental Research Instituten (MRI) ja Brief Family Therapy Centerin (BFTC) seurantatutkimuksista. Weakland et al. (1974) raportoivat MRI:n ratkaisukeskeistä terapiaa
edeltänyttä ongelmakeskeistä terapiaa koskevan kyselytutkimusaineiston pohjalta alkuperäisen ongelman ratkenneen 40 %:lla, merkittävää edistystä tapahtuneen 32 %:lla ja hoidon
epäonnistuneen 28 %:lla. Kyselyyn vastanneita potilaita oli 97. Potilaiden yleisimmät ongelmat olivat ahdistus, masennus, skitsofrenia ja identiteettikriisi. Kiser (1988), Lambert ja Bergin (1994) ja De Jong ja Hopwood (1996) raportoivat BFTC:n terapiaprosessien tuloksellisuudesta hieman eri tavalla. Asiakkaiden asettamien tavoitteiden näkökulmasta tuloksellisuutta arvioitaessa terapian
onnistumisprosentti vaihteli 45–70 %. Macdonaldin (1994) kanadalaisessa tutkimuksessa saavutettiin ’hyvä tulos’ 70 %:ssa tapauksissa, kun aineistona oli 44 perhemuotoista terapiaa.
Yleisin ongelmaryhmä olivat ahdistus- ja jännitystilat. Burrin (1993) saksalaisessa, Bøttcher (1995) tanskalaisessa, Leaheyn ja Wallacen (1988) kanadalaisessa aineistossa onnistumisprosentit olivat
52–80 %.

Suomalaistutkimusten tulokset vastaavat hyvin esiteltyjä tuloksia (Lindfors 1997; Mattila 1998; Vataja et al. 1998; Vikeväinen-Tervonen 1998). On huomattava, että suomalaiset ratkaisusuuntautuneet terapiat ovat olleet huomattavasti pitempiä kuin esimerkiksi amerikkalaiset.
Kun BFTC:ssä määritelty enimmäisistuntomäärä on ollut kymmenen tai sen alle, suomalaisissa prosesseissa käyntejä on ollut jopa 30. (Vataja et al. 1998.) Osin tämän vuoksi ratkaisukeskeisenä lyhytterapiana alkunsa saanut työote onkin muuntunut ja painottunut nykyään enemmänkin menettelyn kuin kestonsa mukaan. Ziegler (1998) toteaakin osuvasti ratkaisusuuntautuneen terapian olevan monesti ei niin lyhyttä.

Edellä esitetyissä seurantatutkimusten tuloksissa on sitouduttu lähtökohtaan, jossa asiakkaiden oma raportointi (engl. consumer reports, consumer view) luonnollisissa konteksteissa nähdään
vaihtoehtona perinteiselle koeasetelmalliselle tuloksellisuustutkimukselle, kun tutkitaan terapiaprosessien aikaisia muutoksia (Seligman 1995). Näissä tutkimuksissa asiakkaat ovat
arvioineet terapian tehokkuutta ja sen vaikutusta psyykkiseen hyvinvointiin (emt.; ks. myös Helander 2000; Vikeväinen-Tervonen 1998). Vaikka asiakkaan oma arvio onkin usein korreloinut
positiivisesti asiantuntijan tekemään arvioon, Seligman (emt.) varoittaa yleistettävyyden, spontaanin tai terapiasta riippumattoman tilanteen paranemisen sekä optimismin ongelmista.

Ratkaisusuuntautuneen työotteen kritiikki

Perinteistä ratkaisusuuntautunutta työotetta on kritisoitu siitä, että se keskittyy liikaa käyttäytymiseen ja tekemiseen unohtaen tunteet ja niiden käsittelyn. Kiser et al. (1993) ovatkin lisänneet työotteeseen tunteisiin keskittyvän työtavan.

Kritiikin kohteena on ollut myös pinnallisuus ja vähäinen ongelmien käsittelyn osuus, mikä on voinut johtaa muun muassa siihen, ettei asiakkaan kanssa löydetty ratkaisu ole osoittautunut toimivaksi (Hoffman 1990; Wynne 1988; ks. myös Maturana 1980). Ns. strateginen ratkaisusuuntautunut malli (Quick 1996) korostaa ongelman määrittelyn tarkkuutta ja pyrkii vähentämään tätä ongelmaa. Edelleen käyttäytymisen tasoon keskittyvää työskentelyä on perusteltu
Diltsin (1990) loogisilla tasoilla. Kun ratkaisusuuntautuneessa työotteessa pyritään ensisijaisesti asiakkaan käyttäytymisen tason muutokseen, tämän muutoksen katsotaan laajenevan myös ajattelun
ja tunteiden tasoille. Näin myös persoonallisuuden ja identiteetin muutokset nähdään mahdollisina (emt.; ks. myös de Shazer 1985; 1988; 1995).

Riikonen (1992, 74–75) on kiteyttänyt ratkaisusuuntautuneen työotteen raskaimman kritiikin. Hän näkee ratkaisusuuntautuneen työotteen vähäiset teoreettiset lähtökohdat ja syyselitysten eli ongelmien etiologian puutteen suurimpina esteinä työotteen käytön laajenemiselle. Näiden asemesta työotteen piirissä on viime vuosina paneuduttu yhtenäisemmän vuorovaikutuskuvioiden ja kielellisten merkitysrakenteiden purkamiseen tähtäävän teorian muodostukseen. (emt.) Riikonen jatkaa muistuttamalla, että yhteiskunnallisella tasolla törmätään monesti ongelman luokittelun vaikeuteen, kun työote on ratkaisusuuntautunut (emt., 75).

Ulkoisen kritiikin lisäksi myös itse paradigman sisältä on noussut kriittisiä ääniä. Alun perin hyvin tarkkaan muotoillut menettelytavat ovat vähitellen väljentyneet. Terapiaprosessien pituus, istuntojen rakenne, keskustelurakenteet ja terapiatilanteen ulkoiset puitteet ovat muuttuneet kuluneiden noin kolmenkymmenen vuoden aikana.
Ratkaisusuuntautuneen työotteen sisältä ovat nousseet erilaisia painotuksia ja suuntauksia korostavat virtaukset, kuten Whiten ja Epstonin (1990; ks. myös Riikonen 1992) ongelmien ulkoistaminen (engl. externalizing), Riikosen ja Smithin (1997) dialogisuutta painottava työote, narratiivinen eli kertomuksellinen suuntaus (Kiser et al. 1993) sekä ei-kielelliset ja toiminnalliset työtavat (Bischof 1993).

Lähteet

Beuttler, L. 1986. Research on therapists variables in psychotherapy. Teoksessa: S. L. Garfield & A. Bergin (toim.), Handbook of Psychotherapy and Behavior Change. An Empirical Analysis. New York: Wiley.

Bischof , G. P. 1993. Solution-focused brief therapy and experiental family therapy activities: An integration. Journal of Systemic Therapies 12, 3, 61–73.

Burr, W. 1993. Evaluation der anvendung lösungsorientierter kurztherapie in einer kinder- und jugend-psychiatrischen praxis. Familiendynamik 18, 11–21.

Bøttcher, L., Holme, M., Joergensen, B. & Weltzer, K. 1995. Evaluering af systemisk korttidsterapi. Fokus på Familjen 1, 19–32.

de Shazer, S. 1985. Keys to solution in brief therapy. New York: Norton.

Garfield, S. L. & Bergin, A. E. 1994. Introduction and historical overview. Teoksessa: A. E. Bergin & S. L. Garfield (toim.), Handbook of psychotherapy and behavior. Change. 4. painos. New York: Wiley, 3–18.

Helander, J. 2000. Oppiminen ratkaisusuuntautuneessa ohjauksessa ja terapiassa. Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitoksen julkaisuja 169.

de Jong, P. & Hopwood, L. 1996. Outcome research on treatment conducted at the Brief Family Therapy Center, 1992–1993. Teoksessa: S. D. Miller, M. A. Huble & B. L. Duncan (toim.), Handbook of solution-focused brief therapy. San Francisco: Jossey-Bass, 272–298.

Kiser, D. 1988. A follow-up study conducted at the Brief Family Therapy Center of Milwaukee. University of Wisconsin-Milwaukee. Julkaisematon käsikirjoitus.

Kiser, D. J., Piercy, F. P. & Lipchik, E. 1993. The integration of emotion in solutionfocused therapy. Journal of Marital and Family Therapy 19, 3, 233–242.

Koss, M. P. & Shiang, J. 1994. Research on brief psychotherapy. Teoksessa: S. L. Garfield & A. E. Bergin (toim.) Handbook of psychotherapy and behavior change (4. painos). New York: Wiley, 664–700.

Lambert, M. J. & Bergin, A.E. 1994. The effectiviness of psychotherapy. Teoksessa: S. L. Garfield & A. E. Bergin (toim.), Handbook of psychotherapy and behavior Change. 4. painos. New York: Wiley, 143–189.

Lambert, M. J., Shapiro, D. & Bergin, A.1986. The effectiviness of psychotherapy. Teoksessa: S. L. Garfield & A. E. Bergin (toim.), Handbook of psychotherapy and behavior change. 3. painos. New York: Wiley.

Lindfors, O. 1997. Onko psykoterapia tuloksellista? Teoksessa: J. Ihanus (toim.), Psykoterapiat eilen ja tänään. Helsinki: Yliopistopaino, 163–185.

Mattila, A. 1998. Ratkaisukeskeisen terapian tuloksellisuudesta. Teoksessa: A. Mattila (toim.), Voimavarat, ratkaisut ja tarinat. Kuntoutussäätiön työselosteita16. Helsinki. 107 – 122.

Macdonald, A. J. 1994. Brief therapy in adult psychiatry. Journal of Family Therapy 16, 415–426.

McKeel, A. J. 1996. A clinician’s guide to research on solution-focused brief therapy. Teoksessa: S. D. Miller, M. A. Huble & B. L. Duncan (toim.), Handbook of solutionfocused brief therapy. San Francisco: Jossey-Bass, 251–271.

Mynors-Wallis, L. M., Gath, D. H., Lloyd-Thomas, A. R. & Tomlinson, D. 1995. Randomized controlled trial comparing problem solving treatment with amitiptyline and placebo for major depression in primary care. British Medical Journal Vol. 310, 441–445.

Ojanen, M. 1997. Lyhytterapioiden, erityisesti NLP:n tuloksellisuutta arvioiva tutkimusprojekti. Alustavia tutkimustuloksia. NLP Mielilehti 4, 8–11.

Prince, S. E. & Jacobson, N. S. 1995. A review and evaluation of marital and family therapies for affective disorders. Journal of Marital and Family Therapy 21, 4, 377–401.

Psykoterapiaprojekti. 1993. Tutkimussuunnitelma. Suomen Akatemia, Kansaneläkelaitos, Kuntoutussäätiö, Helsingin yliopistollinen keskussairaala ja Helsingin yliopisto.

Riikonen, E. & Smith, G. M. 1997. Re-imagining therapy. Living conversations and relational knowing. London: Sage.

Seligman, M. E. P. 1995. The effectiviness of psychotherapy: The Consumer Reports study. American Psychologist 50, 965–974.

Seligman, M. E. P., Abrahamson, L. Y., Semmel, A. & von Baeyer, C. 1979. Depressive attributional style. Journal of Abnormal Psychology 88, 3, 242–247.

de Shazer, S. 1988. Clues: Investigating solutions in brief therapy. New York: Norton.

de Shazer, S. 1991. Putting difference to work. New York: Norton.

de Shazer, S. 1994. Words Were Originally Magic. New York: Norton.

de Shazer, S. 1995. Ratkaisevat erot. Jyväskylä: Gummerus.
Eysenck, H. 1952. The effects of psychotherapy: an evaluation. Journal of Consultation Psychology 16, 319–324.

Steenbarger, B. N. 1992. Toward science-practice integration in brief counselling and therapy. The Councelling Psychologist 20, 3, 403–450.

Sternberg, R. J. & Frensch, P. A. 1992. On being an expert: A cost-benefits analysis. Teoksessa: R. R. Hoffman. (toim.), The psychology of expertise: Cognitive research and empirical Al. New York: Springer.

Vataja, S., Vierros, A. & Mattila A. 1998. Asiakasseurantaa VAK-keskuksessa. Teoksessa: A. Mattila (toim.), Voimavarat, ratkaisut ja tarinat. Kuntoutussäätiön työselosteita16. Helsinki, 123–143.

Vikeväinen-Tervonen, L. 1998. Akateemisten työttömien työnhakijoiden psyykkinen valmennus. Acta Universitatis Tamperensis 602.

Weakland, J. H.1982. Brief Therapy: Focused Problem Resolution. Teoksessa: D. Coleman& K. Speeth (toim.), The Essential Psychotherapies. New York: New American Library.

Weakland, J. H., Fisch, R., Watzlawick, P. & Bodin, A. 1974. Brief Therapy: Focused problem resolution. Family Process 13, 141–168.
Ziegler, P. 1998. Solution-Focused Therapy for the Not-So-Brief Clinician. Journal Of Collaborative Therapies 6, 1, 22–25.
© Ratkes ry. Powered by ToimiSait