”Hänelle koti tuntuu merkitsevän vain jonkinlaista hotellia”

Brian Cade

Suomentanut Merja Iso-Aho artikkelista Treating the House like a Hotel: From Simile to Metaphor.

Ratkes-lehti haluaa silloin tällöin esitellä erilaisia voimavarakeskeisiä tapausselosteita. Tässä artikkelissa kerrotaan eräästä tavasta työskennellä murrosikäisen ja hänen perheensä kanssa. Kirjoittaja toimii yksityisenä psykoterapeuttina Australiassa. Hän on erityisen kiinnostunut piirretyistä elokuvista ja huumorin käytöstä terapiassa.

Monet ammattiauttajat ovat tavanneet vanhempia, jotka puhuessaan murrosikäisistään valittavat, että nuoret suhtautuvat kotiin kuin se olisi heille vain hotelli. Seuraava kertomus eräästä perheestä kuvaa ääritilannetta, missä vanhempien oli pakko käyttää tätä metaforaa hyvin konkreettisella tavalla.

Alkukommentit

Ongelmilla, ilmenivät ne sitten yksilössä, perheessä tai jossain muussa systeemissä, on taipumus punoutua vähitellen melkoiseksi vyyhdiksi, jonka selvittelyyn kuluu kaikilta asianosaisilta paljon aikaa ja energiaa. Ihmiset pohtivat hankaluuksien syitä ja merkitystä, he kokevat monenlaisia tunteita ja yrittävät myös muuttaa toimintaansa päästäkseen eroon ongelmasta ja sen seurauksista.

Tilanteen lukkiutuessa alkavat asiaan kytkeytyneet ihmiset yleensä toistaa hyvin kaavamaisia reagointitapoja. Kun ongelmaan ja sen seurauksiin sovelletaan yhä uudelleen samaa kaavaa, pulma pysyy muuttumattomana tai jopa pahenee. Vähitellen ongelma saa ihmisten vuorovaikutuksessa muodon, jossa heijastuvat asianosaisten asenteet, uskomukset ja toimintatavat.

Perhe

Viisitoistavuotias Lianne vaikutti ulkonäöltään pikemminkin kahdeksantoistavuotiaalta. Äiti ja isäpuoli toivat hänet luokseni. He eivät mielestään saaneet enää mitään otetta tytöstä. Parin viime vuoden aikana Lianne ei ollut juuri käynyt koulua. Hän saattoi olla kolme, neljä päivää peräkkäin poissa kotoa majaillen kulloisenkin poikaystävänsä tai muiden kavereidensa luona. Joskus, riideltyään vanhempien kanssa, hän oli ollut kadoksissa viikkokaupalla. Kun vanhemmat yrittivät keskustella Liannen kanssa hänen elämäntavoistaan tai asettaa hänelle rajoja, oli seurauksena raivokohtaus. Hän oli myös useita kertoja lyönyt äitiään.

Vanhempien kertoessa asiaansa Lianne istui hiljaa torjuvan ja pitkästyneen näköisenä. Hän ei halunnut kommentoida ja muistutti, että vanhemmat olivat halunneet tapaamista. Hänellä ollut mitään sanottavaa minulle!

Kohdatessani työssäni tämänkaltaisia nuorten ja heidän vanhempiensa välisiä vaikeuksia, tutustun yleensä nopesti tilanteeseen ja perheen yhteispeliin, ja jatkan sitten tapaamista keskustellen ensin nuoren ja sen jälkeen vanhempien kanssa erikseen.

Korostan luottamuksellisuutta ja sitä, etten kerro toiselle osapuolelle asioita, joita toiselta kuulen. Näin voin liittoutua molempien osapuolten kanssa auttaakseni heitä hedelmällisemmin ratkomaan vaikeuksiaan.

En yleensä enää tämän jälkeen tapaa nuorta ja vanhempia yhdessä. Sisaruksia tavallisesti vain kiitän käynnistä, enkä tapaa uudelleen, elleivät he sitten ole kovasti sotkeutuneet kiistaan. Näin pystyn paljon vapaammin osoittamaan sekä nuorelle että vanhemmille heidän tehottomat ongelmanratkaisuyrityksensä.

Mitä enemmän vanhemmat yrittävät kontrolloida, suojella, auttaa tai opastaa nuorta, sitä varmemmin hän heidät torjuu tai kapinoi vastaan. Mitä enemmän taas nuori yrittää ”saada itselleen tilaa” riitelemällä, olemalla tottelematta ja välttämällä mielestään liikaa asioihinsa puuttuvia vanhempiaan sitä voimakkaammin vanhemmat kokevat pahimpien aavistustensa toteutuvan ja kierre jatkuu.

Liannen kanssa oli helpompi jutella kuin olin uskonutkaan. Hänellä ei ollut mitään puhumista vastaan, vaikkakaan hän ei uskonut siitä olevan mitään hyötyä. Hän ei aikonut muuttaa elämäntyyliään eikä selvästikään ollut halukas keskustelemaan tekemisistään. Sen sijaan hän vastasi kysymykseeni: ”Vanhempasi saattavat kysyä minulta neuvoja. Mitä sinä minun asemassani neuvoisit heitä tekemään?”

Hän myönsi, että häntä inhotti isäpuolen loppumattomat saarnat ja äidin arat yritykset päästä ”lähelle häntä”. Lianne ei selvästikään ollut tapaamisessamme asiakkaana eikä halunnut minulta mitään. Hän totesi kuitenkin, että jos jollain keinolla saan vanhemmat pois hänen niskastaan, hän aiheuttaa näille todennäköisesti vähemmän harmia.

”Mutta haluan olla varma siitä, että he muuttavat pysyvästi tapansa. Ketä kiinnostaa olla kotona, jos koko ajan haukutaan tai neuvotaan.”

Hän myönsi, että vanhemmilla oli ehkä syytäkin olla jonkun verran huolissaan hänestä, mutta korosti, että kyseessä oli hänen elämänsä ja hän tiesi mitä teki. Kerroin, että teen voitavani, jotta vanhemmat eivät painostaisi häntä, mutta en luvannut mitään ja sanoin uskovani, että he edelleen olisivat kovin huolissaan hänestä.

”Senkun ovat, kunhan pitävät sen omana tietonaan”

John, Liannen isäpuoli, oli kiltin oloinen ja, omien sanojensa mukaan, hieman vanhanaikainen mies. Hänen mielestään lapsille piti opettaa, mikä on oikein ja mikä väärin ja hänestä Liannen pitäisi oppia tottelemaan sääntöjä. Hän uskoi järkipuheeseen, mutta myönsi itsekin, että sortui helposti pitkiin luentoihin eikä ehkä ollut kovin hyvä kuuntelija.

Sally-äiti oli eronnut Liannen ja tämän pikkusiskon, Jenniferin, isästä, koska tämä joi ja oli väkivaltainen. Oltuaan muutamia vuosia yksin tyttöjen kanssa hän oli tavannut Johnin. He olivat avioituneet, kun Lianne oli yhdentoista. Vastoin heidän pelkoaan, Liannen ja isäpuolen välillä ei alussa ollut mitään erityistä jännitettä.

Ongelmat olivat alkaneet, kun pari vuotta aiemmin koulusta otettiin yhteyttä ja paljastui, että tyttö oli jatkuvasti ollut pois sieltä. Kotona luultiin, että Lianne kävi normaalisti koulua, koska hän lähti ja tuli säännöllisesti sieltä takaisin. Siitä lähtien asiat olivat menneet yhtä alamäkeä. Nykyisin hän ei edes yrittänyt esittää noudattavansa sääntöjä ja oli hyvin umpimielinen. Hän oli koettanut asua vähän aikaa oman isänsä luona, mutta siitä ei tullut mitään. Johnin mukaan Lianne ja hänen isänsä olivat temperamentiltaan liian samanlaiset.

Lianne käytti säännöllisesti alkoholia ja huumeita. Vanhemmat pelkäsivät hänen aina välillä rahoittavan huumeiden ostoa prostituutiolla. Hän oli myös varastanut kotoa tavaroita, vaikka kielsi asian. Vanhemmat eivät olleet ilmoittaneet asiaa poliisille, koska eivät halunneet huonontaa välejä entisestään. Palattuaan kotiin retkiltään Lianne saattoi nukkua putkeen pari päivää, söi valtavasti, käski äitiä pesemään vaatteensa ja yleensä häipyi pian omille teilleen. Joskus hän kylläkin asui kotona viikkokausia, mutta ”omilla ehdoillaan”. Näinä rauhallisempina aikoina John yritti sopia hänen kanssaan joitakin perussääntöjä. Lianne saattoi vaikuttaa myöntyväiseltä, mutta hän rikkoi väistämättä lupaukset, ja kun John pyysi häntä olemaan järkevä, hän yleensä häipyi kotoa ovet paukkuen. John ei koskaan uhkaillut Liannea, saati lyönyt. Hän ei uskonut väkivaltaan ratkaisukeinona.

Äitiään Lianne näytti halveksivan. Kuitenkin silloin tällöin hän aivan yllättäen saattoi halata äitiä. ”...kuin epätoivoissaan tai ikäänkuin pakahtumaisillaan olisi toivonut anteeksiantoa. Kova ulkokuori esti kuitenkin häntä puhumasta. Välähdyksenomaisesti näin, kuinka yksinäinen hän on, mutta samassa hän jo jäykistyi paikoilleen ja kasvot kovettuivat taas naamioksi.”

Myös pikkusisko Jennifer sai usein tuntea Liannen kiivauden. Hän oli kolmetoistavuotias ja menestyi hyvin koulussa. Vanhempien mielestä hän oli mukautuvainen ja herttainen. Usein heidän oli pakko suojella häntä ison siskon ivalta, raivolta ja joskus väkivallaltakin. Kuitenkin he tiesivät, että näin todennäköisesti vain ruokkivat Liannen turhautumista ja vihaa, mutta he eivät oikein osanneet tehdä muutakaan.

Sally myötäili Johnin näkemyksiä, vaikka selvästikään ei pitänyt miehen tiukoista vaatimuksista Liannen käytöksen suhteen. Hänellä itsellään oli tapana antaa periksi, jotta ”rauha säilyisi”. Kuitenkin he ajattelivat kutakuinkin samalla lailla, että Liannen käytös ei ollut hyväksyttävissä ja he toivoivat tytön toimivan erilailla.

Myönteistä palautetta ja kokemusten vaihtoa

Edellä olevan keskustelun jälkeen totesin eräässä babylonialaisessa kirjoituksessa jo noin 3000 vuotta sitten valitetaan myös nuorison kelvottomuutta ja laiskuutta ja pelätään kulttuurin säilymisen puolesta.

Joukkoviestinnän kautta nuoriin kohdistuu nykyisin kovia paineita. Muoti, musiikki, seksi, suurempi vapaus, monenlaiset harrastukset, alkoholin ja huumeiden saannin helppous houkuttelevat heitä. Aikuiseksi kasvaminen on jännittävämpää kuin aiemmin; täynnä lupauksia, mutta myös riskit ovat suuremmat. Vanhemmat ovat syystä huolissaan. Vaikkakin nykynuoret ovat monella tapaa tietäväisempiä kuin me aikoinaan, he ovat yhäti hämmentyneitä miettiessään keitä ovat ja miksi haluavat tulla.

Pohdimme vanhempien kanssa myös ongelmia, jotka syntyvät siitä, ettei nykyisin ole selvää siirtymäriittiä erottamassa lapsuutta aikuisuudesta. Milloin nuoria voi pitää aikuisina? Puberteetissa, jolloin luonto päättää, että nuoret ovat tarpeeksi vanhoja lisääntymään? Koulun loppuessa? Kun he täyttävät kuusitoista ja voivat laillisesti halutessaan lähteä kotoa tai päättäää seksisuhteistaan itse? Silloin, kun ovat tarpeeksi vanhoja menemään armeijaan ja kuolemaan isänmaan puolesta? Kun he muuttavat pois kotoa? Tai kun he ovat kaksilymmentäyksivuotiaita, mikä ennen vanhaan oli ikä, jolloin sai kodin avaimen itselleen.

Puhuimme myös Liannen ja Jenniferin väleistä. Siitä miten ymmärrettävää on, että vanhemmat yrittävät säilyttää rauhan kotona suojelemalla toista lasta toiselta. Joskus harvoin se voi onnistuakin. Jos vanhemmat kuitenkin kokevat jatkuvasti ajautuvansa erotuomareiksi, on aika miettiä, onko siitä apua vai pahentaako se vain tilannetta. Riippumatta siitä, kuka kiistatilanteissa on oikeassa tai väärässä, vanhempien pitäessä Jenniferin puolta, Lianne tuntee väistämättä, että hänelle tehdään vääryyttä. Loukattuna hän saattaa kostaa oikeutetusti kärsimänsä epäoikeudenmukaisuuden joko vanhemmilleen tai Jenniferille (jota hän usein haukkui pikku mielistelijäksi).

Puhuimme siitä, kuinka vanhempien on usein vaikea pysyä taka-alalla sisarusten riidellessä, etenkin jos pelkäävät toisen saavan selkäänsä. On kuitenkin pitemmän päälle parasta, että sisarukset ratkovat erimielisyytensä itse keskenään. Mitä enemmän vanhemmat sotkeutuvat asioihin sitä huonommin nuoret oppivat itse selvittämään välejään ja näin ollaan loputtomassa noidankehässä. Lianne kehittyi taitavaksi huomaamaan, mistä narusta nykäistä, jos halusi saada vanhemmat yhä uuteen hedelmättömään taisteluun. Arvelin myös, ettei Jennifer aina ollut niin viaton osapuoli kuin mitä vakuutteli. Vanhemmatkin myönsivät tämän ja kertoivat esimerkkejä tilanteista, joissa Jennifer selvästi tarkoituksella oli saanut Liannen raivoihinsa.

On tärkeää oppia pysyttelemään sisarusten riitojen ulkopuolella. Se kannattaa lisäksi tehdä vähäeleisesti eikä niin, että kireä ilmeesi viestii: ”Näettehän kuinka en piittaa riitelystänne” paljastaen, kuinka paljon se itse asiassa sinua kiusaa.

Neuvoin vanhempia mahdollisimman pitkälle kohtelemaan Liannea aidon lämpimästi ja ystävällisesti. On tärkeää muistaa, että vanhempien on tarkoitus piitata mahdollisimman vähän nuoren provokatiivisista teoista, mutta välittää paljon hänestä itsestään. Korostan tätä siksi, että noidankehässä pyöriessään nuorta kalvaa jatkuva epävarmuus. Kovan kuorensa alla he ovat usein itsekin huolissaan itsestään ja tekemisistään, vaikka eivät mistään hinnasta myönnä tätä (ainakaan vanhemmilleen). Sally ja John olivat sitä mieltä, että tästä Liannenkin kohdalla oli kyse.

Idean siemen syntyy

Liannen kannalta on tärkeää, että vanhemmat tekevät aloitteen viettääkseen aikaa hänen kanssaan, osoittaakseen kiinnostusta hänen asioitaan kohtaan, rakastaakseen häntä ehdoitta ja reagoidakseen myönteisesti ja kaiken tämän sydämensä halusta eikä vain perherauhan takia. Vanhemmille tämän toteuttaminen voi olla hyvin vaikeaa, kun pettymys, uupumus ja halu paeta koko juttua ovat päässeet vallalle. Tyttö ei todennäköisesti myöskään aluksi usko, että vanhempien toimintatavan muutos on aito, vaan koettelee heitä tekemällä lisää kiellettyjä asioita. Pitkittyessään tämä vaihe voi olla tosi rankka.

”On vaikea tietää, mistä aloittaa. Eihän hän juuri koskaan vietä aikaa kanssamme, jotta voisimme kokeilla näitä ideoita. Hänelle koti tuntuu olevan vain joku hotelli”, vanhemmat totesivat.

Kuullessani hotellivertauksen, mieleeni juolahti, että siinä voisi olla itua ja ajatus hotellista ehkä auttaisi heitä eteenpäin tässä vaiheessa. Aloimme yhdessä tutkia, kuinka hotelli palvelee vakituisia vieraitaan ja vanhemmat innostuivat keksimään nopeassa tahdissa lisää uusia ideoita.

Olimme yhtä mieltä siitä, että vieraan saapuessa hotellin henkilökunta ei suinkaan ala pommittaa häntä erilaisilla kysymyksillä

”Missä olette ollut?”

”Kenen kanssa olette viettäneet aikaanne?”

”Ettekö tajua, kuinka huolissamme olemme olleet?”

”Katsokaa nyt, missä kunnossa olette! Oletteko edes syönyt mitään?”

”Ettekö tajua, että pilaatte elämänne?”

Todennäköisesti he ennemminkin toivottavat vieraan ystävälliseti tervetulleeksi välttäen kuitenkin liiallista tuttavallisuutta.

”Olemme iloisia nähdessämme teidät jälleen.”

”Huoneenne on valmiina.”

”Tässä ovat puhtaat pyyhkeet.”

”Haluaisitteko kupin teetä tai kahvia?”

”Päivällinen on kahdeksalta, syöttekö täällä?”

”Haluaisitteko mahdollisesti pesettää pyykkiä?”

”Voisimmeko tehdä hyväkseene jotain muuta?”

Hotellissa kunnioitetaan asiakkaan yksityisyyttä, siellä ei vaadita asiakkalta mitään erityistä eikä tivata tietoja hänen jatkosuunnitelmistaan. Hankaliinkin asiakkaisiin pyritään suhtautumaan hyvin pitkämielisesti. Vain, jos asiakas on hyvin äänekäs tai uhkaileva, henkilökunta reagoi jämäkästi, mutta kohteliaasti. Ensin he varoittavat asiakasta ja mikäli siitä ei ole apua, pyytävät häntä poistumaan tai lopulta hälyttävät poliisin paikalle.

Kun asiakas on päättämässä vierailunsa hotellissa häneltä ei suinkaan kysytä.

”Minne nyt taas olette lähdössä?”

”Milloin tulette takaisin?”

”Entäs koulu?”

Sen sijaan asiakkaalle toivotetaan hyvää jatkoa ja toivotetaan hänet uudelleen tervetulleeksi.

Vanhemmat alkoivat soveltaa hotellimetaforaa kotona ja keksivät lisää tapoja reagoida uudella tavalla Liannen provokatiiviseen käytökseen. He onnistuivat useimmiten toimimaan eri lailla hermostumatta tai ajautumatta hedelmättömään kiistelyyn. On selvää, että vanhempien käytöksessä ei saanut olla merkkejä suuttumuksesta tai sarkasmista. Ammattitaitoinen hotellihenkilöstö saattaa keskenään haukkua asiakkaitaan, mutta työssään he ovat kohteliaita ja huomaavaisia.

Metaforasta tuli malli, jonka mukaan he suunnittelivat suhtautumisensa Lianneen. Se auttoi vanhempia toimimaan tytön kanssa niin etteivät he tunteneet itseään hyväksikäytetyksi. He saattoivat suhtautua tyttöön varauksettoman ystävällisesti olematta kuitenkaan tungettelevia tai yli-innostuneita. He olivat käytettävissä, jos Lianne halusi apua, mutta heidän ei tarvinnut enää tuntea olevansa kyvyttömiä tai tulevansa torjutuksi, mikäli hän kieltäytyi heidän tarjouksistaan.

Vanhemmat olivat valmiita kokeilemaan ideaa, koska olivat molemmat yksimielisiä siitä, etteivät tähän asti kokeillut keinot olleet toimineet eivätkä todennäköisesti toimisi jatkossakaan. Mikäli jompikumpi olisi uskonut oman lähestymistapansa auttavan ongelmaan tai olisi pitäytynyt tiukasti siinä näkemyksessä, että nimenomaan Liannen oli tehtävä parannus ja muututtava, ei olisi ollut mitään järkeä ehdottaa heille tätä. Ei ole helppoa hyväksyä sitä, että joskus on parasta hellittää, lakata yrittämästä ja että lopettaminen itse asiassa voi olla askel myönteiseen suuntaan. Vanhemmat kokevat herkästi syyllisyyttä siitä, että he luovuttavat tai joutuvat itse tekemään kaikki myönnytykset. Jos Liannen vanhemmat olisivat ajatelleet näin, he tuskin olisivat kyenneet toteuttamaan uutta strategiaa.

Siksi oli erittäin tärkeää, etteivät he kokisi minun kritisoivan heitä eivätkä myöntäessään keinojensa pettävän ajattelisi epäonnistuneensa tai syyttäisi itseään. Annoin heille oheisen muistilistan, joka usein auttaa ihmisiä oivaltamaan, miten he tahtomattaan saattavat saada sanoilla ja teoilla, jotka ovat tarkoitettu hyvinkin järkeviksi, oikeiksi ja oikeutetuiksi aikaan aivan vastakkaisen tuloksen.

Toimintatavat, jotka tavallisesti eivät toimi

Alla esitetyt toimintatavat muodostuvat yleensä kroonisissa tilanteissa ongelman osaksi, vaikka ne satunnaisesti näyttävät tepsivän sen verran, että meille tulee houkutus käyttää niitä yhä uudelleen. Nämä toimintatavat eivät epäonnistu siksi, että ihmiset tekisivät niitä lepsusti tai taitamattomasti tai väärällä asenteella. Ne eivät toimi, koska eivät toimi! Sillä, kuinka järkevästi asiasi perustelet tai kuinka oikeassa olet, ei ole mitään merkitystä. Samaan tapaan kuin pallo noudattaa painovoiman lakia, näyttää ihmisluontokin noudattavan sellaista lakia, että se torjuu seuraavan kaltaiset viestit tai toimintatavat.

A. Luennointi

* saarnaaminen, erityisesti kun se on tähdätty ”omaksi parhaaksesi”
* neuvominen
* vetoaminen terveeseen järkeen
* nalkuttaminen
* vihjaileminen
* rohkaiseminen: ”mikset yksinkertaisesti...”
* aneleminen
* luettavaksi sopivien lehtisten ja lehtileikkeiden tarjolle jättäminen
* kärsivältä näyttäminen: ”Katso nyt, kuinka kärsivällisesti ja urheasti en sano enkä huomaa mitään”
* toistuva tai koveneva rankaiseminen

B. Moralisointi

”Jos todella rakastaisit minua...”
”Varmasti tajuat, että jos...”
”Mikset ymmärrä, että...”
”Kaikki, joilla on vähänkin järkeä päässään...”
”Kaiken sen jälkeen mitä olen tehnyt...”
”Katso nyt, kuinka onneton olen, kun saan surra takiasi.”
”Rakastan sinua enkä enää suutu sinulle, jos teet kuten sanon” jne.

C. Uhrautuminen

* on jatkuvasti ”varpaillaan”, ettei suututa toista
* laittaa aina muiden tyytyväisyyden omansa edelle
* puolustelee aina itseään
* suojelee toisia heidän tekojensa seuraamuksilta
* uskoo oman onnensa riippuvan siitä, voivatko toiset muuttua

D. Tee spontaanisti!

”Luulisi, että haluaisit olla minulle mieliksi.”
”Toivon, että osoitat minulle kiintymystäsi, mutta vain niin, että teet sen omasta halustasi.”
”Sinun on ihan turha tiskata, jos et tee sitä sydämestäsi.”

Kun yrität tehdä toisesta vastuuntuntoisemman, myöntyvämmän, järkevämmän, huomaavaisemman jne, yrität saada hänen toteuttamaan näkemystäsi siitä, millainen hänen pitäisi olla. Se ei yleensä toimi. Parhaassa tapauksessa saatat saada osaksesi kuuliaisuutta, mutta todennäköisimmin kohtaat vain entistä enemmän tottelemattomuutta, torjuntaa, vihaa, epäonnistumista. Vaikuttaa siltä, että useimmat ihmiset eivät halua totella!”

Kerroin Sallylle ja Johnille pitäväni tärkeänä, että vanhemmat eivät ota vastuuta nuoren elämän sellaisista alueista, joita heidän on itse asiassa mahdoton kontrolloida ja joissa nuorten loppujen lopuksi täytyy löytää oma tiensä. Valitettavasti juuri nuo asiat aiheuttavat vanhemmille yleensä eniten huolta – koulunkäynti, ystäväpiiri, seksi, alkoholi, huumeet. On valitettava tosiasia, että vanhempien yritys neuvoa tai suojella nuorta näissä asioissa johtaa yleensä aivan vastakkaiseen lopputulokseen. On kuitenkin tärkeää, että vanhemmat ovat käytettävissä, mikäli nuori tarvitsee apua tai tukea ja että he voivat turvautua vanhempiinsa tuntematta tulevansa torjutuksi.

Keskustelimme myös säännöistä. Mitä enemmän niitä on, sitä enemmän niitä todennäköisesti myös rikotaan. Varsinkin sääntöjä, joita nuoret itse pitävät melko merkityksettöminä. On tärkeää, että vanhemmat eivät ole liian kriittisiä tai nirsoja. Jos kotona vallitsee arvostelun ilmapiiri, on se epämiellyttävää kaikille osapuolille, eikä siitä yleensä ole mitään hyötyä. Pitkät moite- ja valituslitaniat saavat nuoren yleensä sulkemaan korvansa. Varoitin vanhempia myös siitä, etteivät antaisi Liannen houkutella heitä kiihtymään ja huutamaan, koska siinä lajissa tyttö varmasti vie heistä voiton.

On myös tärkeää, ettei suhteessa nuoriin toimi salapoliisina metsästäen jatkuvasti todisteita valheista ja petoksista. Asennne: ”En luota sinuun ennen kuin osoittaudut luottamuksen arvoiseksi”, pahentaa aina tilannetta. Nuoret kehittyvät yhä taitavammiksi huiputtamaan, eivätkä lopulta välitä uskotaanko heitä vai ei. Vanhemmilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin luottaa ja pettyä luottamuksessaan yhä uudelleen, niin kovaa ja pelottavaa kuin se onkin. On paradoksaalista, että tämä tie johtaa pitkällä tähtäimellä todennäköisemmin hyvään lopputulokseen.

Lähtiessään John ja Sally olivat innokkaita soveltamaan näitä ajatuksia. Varoitin heitä, ettei se tulisi olemaan helppoa. He joutuisivat tukemaan toisiaan tilanteessa, jossa muutoksia ei tapahdu (ainakaan nopeasti) tai asiat jopa pahenevat. He halusivat kuitenkin päättäväisesti lähteä tälle tielle. Se johtui varmaan siitä, että he pohjimmaltaan eivät pitäneet Liannea ilkeänä vaan surullisena ja peloissaan olevana nuorena ihmisenä. He kokivat ryhtyvänsä pitkään projektiin Liannen hyväksi, jossa toimessa yrittäisivät luoda tukikohdan, jonne hän voisi alkaa asettua.

”Pidämme bonuksena sitä, jos asiat alkavat parantua nopeasti”

Tavatessamme seuraavan kerran vanhemmat kertoivat, että vaikka Lianne ei ollut muuttanut elintapojaan, hän ei ollut enää niin vastakarvaan kaikissa asioissa. He olivat onnistuneet välttämään monia ”toimintatapoja, joista ei ole hyötyä”, vaikkakaan se ei ollut helppoa. Hotellimetafora oli auttanut heitä paljon. Kun he eivät tienneet kuinka toimia, he keksivät keinon päästä eteenpäin Liannen kanssa riidatta. Miettimällä miten hotellin henkilökunta toimisi vastaavanlaisessa tilanteessa heidän ei tarvinnut antaa liikaa periksi. He olivat huomanneet että ”tekemättä mitään erityistä todellakin sai tehtyä jotain”.

Seuraavien tapaamiskertojen aikana rohkaisin heitä lähinnä jatkamaan tällä tiellä, joka selvästi näytti tuovan tulosta. Mitään ihmeparannusta ei toki tapahtunut. Liannesta ei tullut äkkiä vastuuntuntoista, yhteistyöhaluista tytärtä. Hän alkoi kuitenkin pikkuhiljaa kertoa äidilleen haluavansa selvittää elämänsä sotkut. Hän halusi myös jatkaa koulunkäyntiään ja saada päästötodistuksen. Vanhemmat huomasivat pian, että jos he innostuivat liikaa ja alkoivat tarjota neuvoja, Lianne alkoi tapella heitä vastaan sen sijaan, että olisi kampittanut ongelmiaan. He oppivat reagoimaan varovaisen rohkaisevasti:

”Kuulostaa hyvältä idealta. Toivotaan, että se onnistuu. Kerro, jos luulet meistä olevan jotain apua.”

Kuukausia myöhemmin Lianne otti yhtäkkiä yhteyttä. Hän oli huolissaan, koska sen hetkinen poikaystänvä käytti häntä seksuaalisesti ja taloudellisesti hyväkseen ja samalla hän tunsi olevansa hyvin riippuvainen pojasta. Tapasin Liannen pari kertaa. Hän kertoi, miten paljon vihaa itseään. Kävimme läpi sitä, miten hän muuttuu, kun alkaa enemmän hyväksyä ja kunnioittaa itseään ja toimia niin, ettei koe olevansa toisten hyväksikäyttämä. Hän perui kolmannen tapaamisen, koska oli löytänyt osa-aikatyön, mutta kertoi panneensa välit poikki poikaystävänsä kanssa. Tämä oli ollut vihainen ja uhkaillut, mutta Lianne piti pintansa.

Kuulin viimeisen kerran Liannesta Sallyltä vuotta myöhemmin. Lianne opiskeli saadakseen koulun loppuun. Hän käytti edelleen huumeita, mutta kuitenkin paljon harvemmin kuin ennen. Joskus hän yhä edelleen oli pois kotoa öitä, mutta ei päiväkausia ja yleensä hän ilmoitti siitä vanhemmilleen. Hän halusi edelleen tehdä asiat oman mielensä mukaan, mutta ei enää saanut kauheita raivareita. Välillä hän jutteli melko avomielisesti äitinsä kanssa. Hän saattoi joskus halata jopa isäpuoltakin, jonka kanssa mitteli silloin tällöin voimiaan loogisesti väitellen. He arvelivat, ettei hän enää harrastanut prostituutiota ja vaikkakaan hänellä ei ollut vakituista poikaystävää, hänellä ei ollut enää entisessä määrin irrallisia suhteita. Vanhemmat tiesivät, että heidän oli kuljettava vielä pitkä matka, mutta he tunsivat nyt selviävänsä edessä olevista karikoista.

”Kysymme edelleen välillä itseltämme, mitä hotellin väki tekisi tässä tilanteessa”

Joitain päättöajatuksia

Minusta terapeutin työnä on ennen kaikkea vaikuttaa ja houkutella muutokseen. Terapiakeskustelun tarkoitus on, että sen aikana asiakas viekotellaan muuttamaan ongelmalliseen asiaan liittyvää asennoitumistaan, uskomuksiaan ja käyttäytymistään ja näin vuorovaikutus ongelman ympärillä muuttuu. Kun on tutkittu vakuuttumista, on huomattu, etttä ihmiset vakuuttavat parhaiten itse itsensä. He muistavat paljon paremmin omat ajatuksensa ja sanansa kuin asiantuntijan puheet.

On tärkeää myös huomata, että muutos voidaan mitata kunnolla vain, jos se voidaan havaita käytännössä ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja teoissa.

Tiedän, että monet psykoterapeutit ovat sitä mieltä, että meidän ei pitäisi vaikuttaa asiakkaisiimme niin, että ohjaisimme tai muuttaisimme perheen kanssakäymistä mihinkään tiettyyn suuntaan, vaan pelkästään rohkaista heitä puhumaan tapaamisen aikana. Minusta on vaarallista harhaa kuvitella, että tämä olisi mahdollista. Kun ajattelee, miten laajasti vuorovaikutuksessa välitetään sekä verbaalisia että nonverbaalisia viestejä, terapeutin on mahdotonta olla vaikuttamatta asiakkaaseen.

Joskus terapian piirissä tapaa näkemyksen, jossa täysin kielletään asiantuntijan ja asiantuntijuuden rooli. Itse olen sitä mieltä, että terapeutti voi olla asiantuntijan roolissa saamatta asiakkasta näyttämään kyvyttömältä.

John ja Sally keksivät idean kodista hotellina kertoessaan tyttärensä aiheuttamasta turhautumisesta. He valittivat hänen asennoitumistaan ja ajattelin, mitähän tapahtuisi, jos he alkaisivat todella kohdella häntä kuin hotellivierasta. Tarjosin viitekehyksen ja saatoin rohkaista heitä tekemään asioita uudella tavalla. Ehdotukseni olisi kuitenkin ollut hedelmätön, ellei sitä olisi esitetty tavalla, joka sopi juuri heidän kokemusmaailmaansa. Metafora tarjosi tähän keinon.

Joskus olen aivan häpeämättömän asiantuntijamainen. Ilmoitan asiakkailleni, että 24 vuoden kokemuksella tiedän, mikä yleensä ei toimi ihmisuhteissa. Kun puhutaan siitä, mikä toimii, olen paljon epävarmempi, vaikka minulla on joitakin ideoita , joista voisi olla hyötyä. Olen nähnyt monien asiakkaitteni kamppailevan hyvää tarkoittaen sellaisten ratkaisutapojen, jotka ovat alusta asti tuhoon tuomittuja. Olisin välinpitämätön, jopa epäeettinen, jos pitäisin tietoni omanani ja toivoisin heidän itse sen lopulta tajuavan. Kun monien vuosien kokemuksen hedelmät tarjotaan varovasti ja kunnioittaen vaikeuksissa olevaa ihmistä, heiltä ei riistetä arvokkuutta eikä heitä pidetä kyvyttöminä hoitamaan asioitaan. Haluan työtavallani myös korostaa asiakkaiden itsemääräämisoikeutta, omia päätöksiä ja voimavaroja.

Human Systems: The Journal of Systemic Consultation & Management. Vol 6. 1995, 279-294.