Eheyttä kohti – keskusteluja Ritva Saarelaisen kanssa
EHEYTTÄ KOHTI – keskusteluja Ritvan kanssa
A-klinikkasäätiön työnohjaajakoulutus 2002–2004
Lopputyö: Raija Rautiainen
Puhelimessa Ritva Saarelainen (tarina alkaa)
Keväällä 2002 olin päättänyt vihdoinkin mennä työnohjaajakoulutukseen. Olin suunnitellut sitä jo muutaman vuoden ajan sen jälkeen kun olin kirjoittanut asiasta jutun Tekniikka & Talous -lehden Uratie-sivuille, vuonna 1998 tai 1999. Asia oli jo melko selvä, koulutuspaikka valittuna, haastattelut tehty ja asia vahvistusta vaille valmis.
Toukokuun 16. päivänä istuin iltaa Lauri Heikkilän kanssa ja tuli puhetta A-klinikkasäätiön työnohjaajakoulutuksesta. En ollut siitä kuullutkaan, mutta kun olin jo Laurin myötä tutustunut kiinnostaviin asioihin, muun muassa arvostavaan haastatteluun, uskoin hänen suosittelujaan.
Lauri puhui erityisellä lämmöllä ja innostuksella Ritva Saarelaisesta, joka oli A-klinikkasäätiön johtava kouluttaja. En ollut kuullut hänestäkään mitään, mutta tein illalla kalenteriin merkinnän ja soitin seuraavana päivänä A-klinikkasäätiön keskustoimistoon. Ritva taisi olla vielä sairaslomalla ison leikkauksen jälkeen, mutta hän soitti minulle seuraavalla viikolla. Puhuimme puhelimessa puolisen tuntia ja keskustelun jälkeen olin aivan vakuuttunut siitä, että minun on päästävä tämän naisen johtamaan koulutukseen.
Mikä Ritvassa sitten niin kiehtoi ja vakuutti? Ehkäpä ensimmäisen kerran juuri silloin tulin astuneeksi ”tilaan”, jonka luomisessa tämä pieni nainen on niin taitava. Hänen ”sinne tänne” –tekniikkansa (jota voisi myös kutsua lamppu- tai valaisutekniikaksi), joka tarkoittaa, että keskustellaan vapaasti kaikenlaisista aiheista, teki ilmeisen vaikutuksensa.
Työnohjauksesta tuskin puhuimme sanaakaan. Enhän edes kunnolla tiennyt mitä se on. Muistaakseni keskustelussa oli puhetta Ritvan oloista leikkauksen jälkeen ja jotain minun taustastani. Olin tullut imaistuksi virtapiiriin, josta halusin tietää enemmän. Olin aivan vakuuttunut, että olin kohdannut yhden niistä suurista opettajista, joita elämän varrella on meille suotu muutama.
Seuraavalla viikolla olin jo Teijo Kurjen haastattelussa ja asia oli selvä. Peruin aikaisemman koulutusvaihtoehtoni. Valintani oli selkeä, en tuntenut minkäänlaista epäröintiä. Tuskin jaksoin odottaa syksyä, jolloin saisin nähdä Ritva oikeasti.
1. Hyvän työnohjaajan malli
Koulutus alkoi syyskuussa. Minulla oli mielikuva, että meillä oli viikon kestävä aloitusjakso, mutta kalenterista näin, että oikeasti olimme Päivölässä vain kaksi päivää. Ritva oli mukana ja sain näin ensimmäisen mahdollisuuteni tarkastella häntä. Muistelen, että hän otti alun aika rauhallisesti. Meillä oli kaikenlaisia harjoituksia, jotka sekä virittivät koulutukseen että ryhmäyttivät porukkaamme. Ritva osasi myös olla tiukka ja napakka. Ainakin palauttaessaan pulputtavia kurssilaisia ruotuun ja kuuntelemaan asiaa. Totta puhuen meni vähän aikaa ennen kuin tutustuin häneen paremmin.
Taustalla vaikuttava kokemus
Aloin sitten pikkuhiljaa ymmärtää, että Ritva on noin neljänkymmenen vuoden ajan ollut mukana suunnilleen kaikessa mitä työnohjaus- ja terapiarintamalla oli tapahtunut. Hän tuntee kaikki systeemisen terapian ja päihdehoitoyhteisöalan vaikuttajat maailmalta ja on luonnollisesti yksi suomalaisista vaikuttajahahmoista.
Ritva on suomalaisen työnohjausmaailman guru ja pioneeri. Hän toi Yhdysvalloista ensimmäisenä Suomeen suoran työnohjauksen. Hän on niin hyvin perillä alan virtauksista, teorioista ja erilaisista koulukunnista, että saattaa huoleti olla korostamatta sitä omissa puheissaan. Itse asiassa Ritva tuokin lähinnä sivulauseissa esiin valtavaa kokemustaan ja tietomääräänsä.
Kun alkoi tulla puhetta lopputyön tekemisestä, minusta tuntui itsestään selvältä, että haastattelen Ritvaa ja kerään talteen hänen kokemustaan. Ritva suostui, koska olen toimittaja. Ajatuksenani oli tehdä jotain teemalla: Miten ihmisestä tulee hyvä työnohjaaja tai vastaavaa. Kun sitten viimeisessä sessiossamme aloin pohtia ääneen, että mikäköhän tässä työssä oikein voisi olla se teoria, johon nojaisin, Ritva vain vilkaisi minua ja sanoi ymmärtäneensä alusta lähtien, että tässä oli kyse mallituksesta.
Sinne tänne -tekniikka
Niin. Mitäpä siihen sitten oli sanottavaa. Siitähän tässä oli kyse. Halusin mallittaa hyvää työnohjaajaa. Varsinkin kun mallittaminen ja työnohjaajan tietty mallina olo ohjattavalleen oli vilahdellut useita kertoja keskusteluissamme. Tapasin Ritvan viisi kertaa syksyn 2003 ja kevään 2004 aikana.
Keskustelumme alkoivat milloin mistäkin ja päättyivät milloin mihinkin. Ritva sanoi tätä tapa sinne tänne –keskusteluksi ja olen nimennyt sen hänen tekniikakseen. Hän sanoi, että sitä voisi verrata Tsehovin tapaan kirjoittaa novelleja, jossa ikään kuin lampun tavoin valaistaan erilaisia asioita ja niistä muodostuu sitten lukijan mieleen kokonaisuus. Sinne tänne –tekniikka mahdollistaa sen, että päädytään melkein kuin sattumoisin sellaisiin tärkeisiin asioihin, joihin tiukasti strukturoitu haastattelu ei koskaan toisi.
Tarkkaa kuvausta
Mallittaminen on toimivien käytäntöjen näkyväksi tekemistä. Nlp:n (neuro linguistic programming) isät Richard Bandler ja John Grinder uskoivat aluksi, että kun huippuammattilaisen työ on mallitettu, sen jälkeen kuka tahansa voi omaksua tämän mallin ja onnistua sen myötä. Grinderin ja Bandlerin näkemys oli siis alkuun aika mekaaninen, mutta selkeä. Siinä löivät toisilleen kättä matematiikka (Grinder) ja psykologia (Bandler).
Bandler ja Grinder mallittivat kolme huipputerapeuttia: Milton H. Ericksonin, Virginia Satirin ja Fritz Pearlsin. Heidän tärkeä havaintonsa näistä kolmesta oli, etteivät terapeutit itse asiassa saaneet vaikutusta aikaan sillä tavoin kuin he sanoivat sen tekevänsä. Tarkka havainnointi osoitti, että he käyttivät työskentelyssään muun muassa tietynlaisia kielellisiä ilmaisuja, äänensävyjä ja kosketusta, josta he itse eivät olleet tietoisia.
Nyky-nlp ei enää usko, että mallituksen avulla saadaan haltuun toisen osaaminen. Sen sijaan mallitus kyllä näyttää, miten joku onnistuu tekemisessään. Siitä oppii ennen kaikkea mallitettava itse, mutta toistenkin on mahdollista ottaa soveltuvin osin käyttöön tämän toimivia tapoja ja käytäntöjä.
Yksi nlp-maailman johtavista hahmoista, Robert Dilts on kirjoittanut asiasta kirjan ”Modeling with NLP”. Puhdasoppinen nlp-mallitus on kuitenkin jokseenkin vaativa tehtävä. Se vaatii tarkkaa mallitettavan kehollista havainnointia ja muun muassa nlp:n perustyökalun eli silmänliikkeiden seuraamisen hyvää hallintaa. Sen avulla nähdään, mitä mallitettavan henkilön sisäisessä maailmassa tapahtuu nlp:n määrittelemien visuaalisuuden, auditiivisuuden ja kinesteettisyyden periaatteiden mukaan. Miten nämä siis henkilössä ilmenevät ja mitä ne kertovat hänen reagointitavastaan..
Täsmällistä haastattelua
Mallittaa voidaan kuitenkin myös haastattelemalla ja tekemällä täsmällisiä kysymyksiä. Kun mallitettava kuvaa tarkasti työtään, hän sekä oppii itse omaa työtään että opettaa muille, mistä siinä on kyse.
Kun Lauri Heikkilä opetti meille kurssilla mallitusta, hän sanoi sen yhteydessä, ettei pullan leipomisessa pullan visio ole tärkeä, vaan ne ainekset, joista pulla leivotaan. Pullaa varten tarvitaan resepti. Se syntyy kirjaamalla tarkasti ylös koko leipomisprosessi ja on siis analyyttistä, tarkkaa, täsmällistä ja erittelevää toimintaa. Niinpä työnohjaajan mallituksessa ei siis visio hyvästä työnohjaajasta liene niin tärkeä kuin ne ainekset, joista se syntyy. Eli Ritvan tapauksessa on kysymys Ritvasta itsestään, hänen tavastaan suhtautua työhönsä ja miten hän on sitä tehnyt.
Otin yhteisissä keskusteluissamme annettuna, että kun Ritva puhuu työnohjauksesta, hän puhuu joko omasta tavastaan työskennellä tai siitä, mitä hän pitää tavoiteltavana. En tekisi niiden välillä suurta eroa tällaisessa tapauksessa, jossa kyse on hyvän työnohjaajan mallista. Totesin Ritvan keskusteluissamme niin käytännölliseksi ja joskus ehkä omalla tavallaan inhorealistiksikin, ettei hänen työnohjaajakuvauksissaan ole mitään hörhelöitä tai ylimääräisiä puleerauksia. Maailma on sitä mitä se on ja sen mukaan toimitaan.
Vaikka edellä käykin ilmi, että keskustelumme etenivät osin sinne tänne –tekniikalla, se ei tarkoita, ettemmekö olisi tarkasti pureutuneet tiettyihin aiheisiin, kun ne nousivat esiin. Puhuimme hyvinkin täsmällisesti ja perusteellisesti hyvän työnohjaajan ominaisuuksista ja Ritvan omasta tavasta suhtautua työnohjaajan työhön.
Mallittaminen on työnohjaajan väline
Keskusteluissamme kävi jännittävällä tavalla selväksi myös se, että itse mallittaminen on yksi työnohjaajan välineistä.
”Työnohjaajalle sopii, että hän on hiljaa, kysyy ohjattavalta ja samalla havainnoi ja mallittaa, miten ohjattava toimii ja tekee työtään. Työnohjaajan ei kuulu tuputtaa ohjattavalle omaansa tai sitä mikä tälle ei sovi. Toisista ohjattavista ei tämän yhden kohdalla voi ottaa mallia, vaan tärkeää on juuri hänen yksilöllisyytensä. Se mikä on ehkä sopinut toiselle, ei käy tälle. Työnohjauksessa on tärkeää kunnioittaa toista ja oppia kuuntelemaan häntä. Näin mallittaminen on yhdenlainen runko työnohjaajan työssä.” Suunnilleen näillä sanoilla Ritva luonnehti työnohjaajan mallittavaa otetta.
Mallit ja mallitus olivat muutoinkin esillä keskusteluissamme. Kun Ritva tuli 25-vuotiaana humanististen tieteiden kandidaattina 1965 sosiaalityöntekijäksi Turun A-klinikalle, hän sai siihen puolen vuoden erityiskoulutukseen. A-klinikkasäätiössä oli aloitettu työnohjaus omille työntekijöille jo 1953.
Ritva sai työnohjaajakseen Raila Haarasen, joka käytti ohjauksessa säätiöön omaksuttua, hoitotyöhön tarkoitettua amerikkalaista mallia. Ritvan piti kirjoittaa kaikki asiakastapaamiset ylös pikkupiirteitä myöten; mitä asiakas sanoi, mitä Ritva siihen sanoi, miltä asiakas näytti ja miltä Ritvasta tuntui.
Kerran viikossa oli sitten henkilökohtainen työnohjaus ja Raila kävi läpi kaikki Ritvan muistiinpanot. Asiakkaina oli puliukkoja ja kun Ritva oli kirjoittanut raporttiinsa ”ukko”, Raila veti siihen punaviivaa ja sanoi, että asiakkaisiin pitää suhtautua kunnioittavasti, eikä heitä saa puhutella tuolla tavoin. Mutta hän alleviivasi myös kehut ja antoi tunnustusta.
Näin Ritva siis ensitöikseen sai mallittaa omaa työtään ja näki myös Railassa hyvän mallin työnohjaajasta, joka puuttuu oleelliseen, kiittää ja ojentaa tarpeen tullen.
Ritva korostaa työnohjauksessa sen paralleelisuutta. Se miten työnohjaaja suhtautuu ohjattavaansa, siirtyy myös tämän omaan työhön. Jos työnohjaaja on kova ja vaativa, se menee eteenpäin. On tärkeää muistaa tämä mallina olo. Yhtä lailla kuin työnohjaaja mallittaa ohjattavaansa tietoisesti ymmärtääkseen, mikä juuri hänen kanssaan on tärkeää, mallittaa myös ohjattava omaa työnohjaajaansa. Mutta tämä mallitus ei ehkä ole aina kovin tietoista. Siksi juuri ohjaajan on tärkeää olla tietoinen siitä, millaisen mallin hän antaa ohjattavalle.
2. Perustaidot ovat tärkeitä
”On turhaa neuvoa heitä, kun heillä ei vielä ole kokemusta”, Ritva sanoi minulle ensimmäisessä yhteisessä istunnossamme nuorista ihmisistä. Hyvässä tarkoituksessa annetut neuvot jäävät käsittämättömiksi. Kun ei ole vielä oman kokemuksen tuomaa karttaa, eivät muidenkaan kartat sano mitään. Eikä tämä koske vain nuorta ihmistä, vaan yleensäkin ihmistä, joka ei vielä tiedä jostain uudesta asiasta mitään.
Työnohjaajan tehtävä ei siis ole neuvoa asiakastaan, vaan olla hänen käytettävissään. 1970-luvulla ns. therapeialaisuus oli vielä työnohjauksessakin voimissaan. Therapeia-säätiön terapeutit ohjasivat myös A-klinikkasäätiön työntekijöitä 1960/70-luvun vaihteessa, kun säätiö sai nuorisoasemat itselleen ja Ritva kutsuttiin Helsingin nuorisoaseman työnohjaajaksi. Erityisesti säätiössä ohjanneita kokeneita terapeutteja Ritva kiittää heidän ymmärtäväisestä ja asiakkaan äärellä olevasta lähestymistavastaan. Pahimmillaan tämä hiljaisuuden tyyli, jossa ohjaaja odottaa hiljaa vaikka koko istunnon ajan, että ohjattava aloittaa, on Ritvan mielestä sadistista.
Ritva ei itse ollut niinkään kiinnostunut therapeialaisuudesta juuri sen yksilökeskeisyyden vuoksi. Hänhän oli jo ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen hylännyt psykologian juuri siksi, että se keskittyi yksilöön ja vaihtanut sen sosiologiaan, jossa huomio on ihmisten välisissä suhteissa ja verkostoissa. Siitähän työnohjauksessakin on kysymys. Työnohjaaja ei voi vaikuttaa ohjattavaansa, mutta hän voi vaikuttaa omalla asenteellaan ja käyttäytymisellään siihen suhteeseen, joka ohjaajan ja ohjattavan välillä on. Tämä puolestaan vaikuttaa myös ohjattavaan – ja se taas puolestaan ohjaajaan. Näin suhde toimii.
Nyt 2000-luvun alussa Ritva näkee, että työnohjaus on jälleen muuttamassa muotoaan. Haastatteleva, kysyvä ja tietynlaista etäisyyttä vaaliva työnohjaaja on tulossa yhä enemmän asiakkaan keskustelukumppaniksi. Työnohjaajan on lupa, jopa suositeltavaa, ottaa kantaa, kertoa omasta kokemuksestaan ja ehdottaa, kunhan hän vain sen jälkeen aina muistaa kysyä, mitä ohjattava siitä ajattelee. Tällä työnohjaaja varmistaa sen, ettei ohjauksessa luiskahdeta vanhaan, neuvovaan tyyliin.
Ritvasta on tärkeää, että työnohjaajalla on tietty perustekniikka (basic skills) hallussaan. Hän on havainnut, että tämä ei ole Suomessa lainkaan selvä asia. Ihmiset eivät esimerkiksi halua tulla perustaitojen koulutukseen, koska uskovat hallitsevansa ne. Kuitenkin keskustelussa selviää, ettei perustaa ole, vaan enemmänkin selittelyä (”pörhöä”, Ritva sanoi Laurin kielellä.)
Empaattisuus ei riitä
”Yhä puhutaan, että työnohjaajan pitää olla empaattinen. Mutta pää kallellaan istuminen ei riitä, pitää osata kysyä ja kaksi kysymystä on parempi kuin yksi. Jos on vain yksi totuus, siinä on diktatuurin siemen. Kaksi vaihtoehtoa on vähintään oltava ja mielellään vielä kolmas.”
Pyynnöstä Ritva sitten listasi minulle työnohjaajan perustaitoja: kuuntelu ja asiakkaan puheen toistaminen, jolla työnohjaaja osoittaa ymmärtäneensä mitä tämä puhuu. Työnohjaaja voi toistaa asian myös omin sanoin, jolloin hän samalla laajentaa asiaa.
Yhteenvedot ovat yksi näitä taitoja, niiden avulla työnohjaaja myös luo vuorovaikutusta. Asteikkokysymykset kuuluvat perusvälineistöön, niiden avulla asiakas voi verrata, onko esimerkiksi tilanne nyt parempi vai huonompi kuin ennen, tai onko jotain nyt enemmän tai vähemmän.
Tarvitaan kysymyksiä
Työnohjaajan taitoihin kuulua myös kyky pilkkoa suurta kokonaisuutta pienemmäksi. Samoin ongelmanratkaisutaidot ovat osa hänen arsenaaliaan. Hyvä työnohjaaja osaa käyttää suoria ja tutkivia kysymyksiä saadakseen tietoa ja jäsennystä asioihin.
Systeemiset ja sirkulääriset kysymykset lisäävät sekä ohjaajan että ohjattavan viisautta. Ne suuntaavat huomion suhteisiin ja kytkevät ihmisiä enemmän toisiinsa.
Kysymysten tekeminen on ilman muuta osa työnohjaajan osaamista. ”En kuule paljon kysymyksiä. Ollaan paljon hiljaa”, Ritva sanoo. ”Kysy enemmän ja selitä vähemmän” on hänen mielestään hyvä ohje työnohjaajalle. Työnohjaajan taitoihin kuuluu myös ymmärtää, milloin ohjattava alkaa oivaltaa, sen näkee esimerkiksi hänen katseestaan, johon alkaa ilmaantua ”ahaa” –pilkahdusta. Nlp-termein Ritva puhuu kalibroinnista.
Sitä miten asiasta saa tehtyä kysymyksen, kannattaa hänen mielestään miettiä. Koska kysymysten tekeminen vaatii paljon kokemusta, se tekee samalla myös nöyräksi. Siinä oma selittäminen vähenee. Kysymysten avulla työnohjaaja kartoittaa mitä on tapahtunut. Tarkka kuuntelu johtaa jatkokysymyksiin, jotka laajentavat asiaa. Jos asiakas puhuu jatkuvasti samasta asiasta, kannattaa ottaa se vakavasti ja kysyä siitä enemmän, sen sijaan että tuhahtaa vain, että miksi se koko ajan jauhaa sitä samaa.
Kysymysten avulla työnohjaaja pitää myös yllä tietynlaista etäisyyttä, joka suhteeseen kuuluu. Mikäli ohjaaja hupsahtaa täysin asiakkaaseen maailmaan, hänestä tulee kaveri, eikä hän voi enää auttaa tätä. Vaikka työnohjaajan kommentit ja myös omat käsitykset ovat tervetulleita, ei ole tarkoitus, että hän alkaa puhua omasta elämästään.
Miksi-kysymys oli ollut aikanaan 1980-luvulle tultaessa työnohjauksessa therapeialaisen perinteen mukaan pannassa parikymmentä vuotta. Siihen suhtauduttiin ikään kuin kyse olisi vastaavanlaisesta kokemuksesta kuin äiti iskisi puukon selkään kysymällä asiakkaaltaan miksi. Sitten tuli systeeminen tapa tarkastella asioita ja se aktivoi kysymyksen, miksi joku toimii.
Tulivat myös milanolaiset ja sanoivat, että miksi-kysymys pitää esittää, se on tärkeä. Miksi meillä on tällainen oire? Miksi elämä on mennyt näin? Miksi kysymykset johdattavat asioiden tutkimiseen. Kun ensin kysytään, mitä tapahtui? ja sitten, mitä yritit tehdä? näitä seuraa miksi-kysymys.
Ritva sanoo, että tämä oli helpottavaa kehitystä. Olikin ollut hankalaa vältellä miksi-kysymystä. Näissä kysymyksissä oli pohja narratiiviselle mallille, jossa ihmiset alkoivat kertoa tarinoita; selittää yleensäkin, erimerkiksi organisaatioista. Toinen suuntaus, joka niistä versoi, oli kriisiterapia, kun ihmiset eivät kestäneet ahdistusta, vaan alkoivat selittää – ja siis kertoa tarinoitaan. Terapiamaailmasta Ritva sanookin ammentaneensa paljon työnohjaukseen.
Tila, rohkaisu ja välineet
Hiljaa vierellä olo ja kuuntelu ovat osa sitä tilaa, jonka antaminen ja tekeminen ovat myös osa hyvän työnohjaajan taitoja. Läsnäolollaan ohjaaja kutsuu ohjattavansa yhteiseen tilaan jakamaan kulloinkin mielessä olevaa asiaa.
Rohkaisu ja välineiden antaminen kuuluvat tilan kanssa samaan kategoriaan. Tähän Ritvalla on tuotavana hieno lainaus terapian puolelta.
Kuuntelu ja salliva, hiljainen kysely ovat taitoja, jotka tapahtuvat ikään kuin äiti-moodista käsin. Siinä tilassa ohjattava alkaa hiljalleen nähdä eri tavalla. Valmentajan roolissaan työnohjaaja motivoi ja rohkaisee. Nyt tulee esiin uusia vaihtoehtoja, joihin olisi kykyä. Isä-tilasta käsin työnohjaaja antaa keinoja ja neuvoja, joiden tavoite on johtaa uudenlaisiin tekoihin ja valintoihin.
Näitä kaikkia kolmea roolia on syytä käyttää sopivasti vaihdellen, sillä yhden tyylin ylikäyttö voi johtaa omiin ongelmiinsa. Liiallinen ymmärrys ja kuuntelu luo riippuvuutta ja työnohjaussuhteesta muodostuu pitkä. Valmentajan rohkaisu ylenpalttisena taas herättää ohjattavassa syyllisyyttä, kun hän ei ehkä pystykään omasta mielestään siihen, mihin häntä kannustetaan. Niinpä seurauksena on erilaista selittelyä. Isätyylin keinoihin ja neuvoihin voimakkaasti panostava ohjaus puolestaan voi herättää aggressioita ja uhmaa tai saada ohjattavan luopumaan ohjauksesta.
Miten istunto lopetetaan
Joskus voi olla hankalaa saada ihmiset puhumaan, mutta perustaidoillaan työnohjaaja kyllä onnistuu siinä. Yhtä iso kysymys saattaa yllättäen olla myös se, miten saa ihmiset lopettamaan. Tähänkin Ritvalla on antaa hyvä väline.
”Ihmiset luulevat, että heitä ei kuunnella, siksi he selittävät koko ajan. Puhuvat siis, jotta tulisivat kuulluiksi. Silloin lopetan sanomalla kiitos tästä kerrasta, ensi kerralla jatketaan. Samalla myös toistan heidän viimeiset sanansa ja näin istunto päättyy. Heillä on ollut viesti kerrottavanaan ja näin he saavat lopuksi vahvistuksen siitä, että työnohjaaja on kuullut sen.”
Haluan korostaa tässä, että kyse on siis työnohjaajan perustekniikan osaamisesta. Käytännössä tilanteet eivät tietenkään ole mekaanisia, eikä niissä voi kaivaa esiin mitään temppulistaa. Myös ohjattavalla on oma vastuunsa työnohjauksen onnistumisesta.
Miten nämä perustaidot sitten näkyvät Ritvan omassa työskentelyssä? Haastateltavanakin hän on tilan antaja, rohkaisija ja tuo esiin välineitä, joilla joko ratkoa asioita tai lähteä etsimään ratkaisuja. Huomasin monta kertaa innostuneena selittäväni jotain omaa oivallustani Ritvalle sen sijaan, että olisin pysynyt haastattelijan ja mallittajan roolissani.
Silloin Ritva istui levollisesti pöydän ääressä, piti hyvän katsekontaktin ja teki muutamia pieniä kysymyksiä lisäten intoani. Tai sitten hän kaivoi esiin jonkun paperin, julkaisun tai viittasi tutkimuksiin, joissa puhuttiin saman tyyppisestä asiasta. Sanoisin, että hän aivan vaistomaisesti ja suoraan selkäytimestä noudatti itse listaamiaan perustaitoja. Mikäli hän lähetti minut ovesta ulos toistamalla viimeiset sanani, hän teki sen niin taitavasti, etten sitä koskaan huomannut.
Mutta hän ei koskaan antanut minun mitenkään ymmärtää, että olemme nyt jossain sivuraiteilla. Päinvastoin, sanoisin, että hän oli valmis puhumaan juuri siitä, mitä toin kysymyksin tai huomioin esiin keskustelussamme.
Tapahtui myös päinvastoin. Kun tulin tapaamisiin mukanani yhteenveto edellisen kerran keskustelusta ja muutama tarkentava kysymys, Ritvalla saattoi olla joku teema, josta hän alkoi spontaanisti puhua. Joskus tuntui, että olimme aika kaukanakin työnohjaajan työstä, mutta jollain ihmeellisellä tavalla asiat näyttivät lopulta liittyvän toisiinsa ja kaukaisemmatkin ”harharetkiltä” näyttäneet keskustelunpätkät asettuivat lopulta palvelemaan kokonaisuutta.
Kuvassa kokonainen ihminen
Yksi merkittävä asia oli mielestäni se, että käsittelimme sivussa myös omaan elämään liittyviä henkilökohtaisia asioita. Tai sanoisinko niin, että sellaisia teemoja, jotka eivät periaatteessa kuuluneet Millainen on hyvä työnohjaaja –kysymyksen piiriin.
Yksi työnohjauksen perusmäärittelyistähän on, että se on nimenomaan työn käsittelyä ja perustehtävän kirkastamista. Kun kuitenkin vaativissa tehtävissä toimivat ihmiset tekevät työtä oman persoonansa kautta, herää kysymys, miten ns. henkilökohtainen elämä voi olla lopulta työstä irrallaan, ainakin jos pysytään systeemisyyden piirissä, jossa ”kaikki vaikuttaa kaikkeen.”
Ritva sanoikin eräässä keskustelussamme, että työnohjauksessakin on aina mukana kokonainen ihminen ja hänen tekemisestään syntyy sitten jotain. Ritva sai minut tällä lausahduksellaan ajattelemaan nykyisin jatkuvasti esille nostettua tuloksen tekemisen tärkeyttä. Se puolestaan toi sitten mieleeni Eero Voutilaisen, kokeneen ja tunnetun johdon konsultin, joka on jo vetäytynyt syrjään työelämästä. Eero on kaikin voimin ihmisen ja hänen työnsä epäinhimillistämistä vastaan ja kerran hän sanoikin, hieman tuohtuneena: ”Näyttäkää minulle ihminen, joka tekee käyttökatetta.”
Koin itse erittäin vapauttavaksi, että keskustelu Ritvan kanssa saattoi aaltoilla vapaasti teemamme ympärillä ja ns. julkisen ja yksityisen välillä. Kokemukseni keskusteluista Ritvan kanssa oli, että läsnäolo teki niistä energisoivia ja eheyttäviä kohtaamisia.
3. Omat mallit elämässä
Ritva ei ole joutunut tuskittelemaan sen kanssa, miten motivoida ihmisiä työnohjaukseen tai terapiaan. Hän sanoo, että kun hänen puheilleen on ovesta tullut sisään ihmisiä, he ovat tulleet tosissaan ja juuri siksi, että ovat tarvinneet keskustelua, neuvoja ja apua pulmiinsa.
”Minun työnohjaukseni ovat olleet jaarittelua”, hän sanoo sanatarkasti. Hän muistaa omilta työnohjaajan alkuvuosiltaan ohjattavan, joka kelasi aikanaan pitkään, mitä vuorovaikutuksellisuus oikein on. Aikansa asiaa puituaan hän löysi paralleelin harrastamastaan judosta, jossa ensin annetaan periksi vastustajan voimalle, mutta käytetään sitä samaa voimaa jatkossa hyväksi.
Toinen puolestaan tuli ohjaukseen ja levitti eteensä meikit ja meikkasi samalla, kun tehtiin työnohjausta.
”Kun ajattelen ohjausta ja ohjattavia, minua on aina miellyttänyt se heidän omaleimaisuutensa. Tärkeää on, että he kertova oman asiansa. Ja niin he ovat tehneetkin. Muoto ei ole niin tärkeä, joku maalaa, joku miettii judoa, yksi makaa sohvalla, toinen istuu tuolissa.”
”Ongelma on aina ollut oleellista. Aluksi se on ehkä vain epämääräinen olo. Työnohjaushetki on juuri se rauhoitettu tila, jossa voi puhua. Rauhoittuneena ihminen alkaa kytkeytyä filosofointiin, oikeassa oleminen lakkaa ja puhe muuttuu aremmaksi ja hiljaisemmaksi. Olen aina arvostanut sitä tietämisen lajia, jota nyt on alettu kutsua hiljaiseksi tiedoksi.”
Hiljaisen tiedon merkitys
Japanilaiset professorit Ikujiro Nonaka ja Hirotaka Takeuchi tekivät tämän ”tacit knowledge” –termin tutuksi kirjallaan The Knowledge-creating Company (1995). Oikeasti tacit-termin kuitenkin nimesi jo 1960-luvulla unkarilaissyntyinen kemisti Michael Polanyi, joka myöhemmällä iällään alkoi pohtia vakavasti filosofisia kysymyksiä.
Hiljaisessa tiedossa on kyse ”tiedosta tai taidosta”, jota henkilö käyttää, mutta ei osaa kertoa, miten hän sen tekee. Esimerkiksi taikinan tekijä osaa vaivata taikinan juuri oikealla tavalla pehmeäksi, mutta ei tiedä tietävänsä onnistumisen salaisuutta, tai ei ainakaan pysty selittämään asiaa, koska tieto on hänen hyppysissään. Silloin tiedon siirtäminen tapahtuu niin, että oppipoika pannaan kokeneen tekijän viereen oppimaan hänen tapaansa tehdä. Siis mallittamaan taikinan tekoa.
Piti tulla vankilapsykologi
Miten Ritvasta sitten tuli juuri se Ritva, jota halusin mallittaa. Epäilemättä oman elämänsä myötä. Ritva ei ole kadottanut sitä uteliaisuutta, joka jokaisessa ihmisessä on vielä pienenä niin näkyvää. Häntä eivät ihmiset ja ilmiöt lakanneet koskaan kiinnostamasta. Kuvaava esimerkki hänen luontaisesta mallittajan roolistaan on ensimmäinen asiakastapaus varhaisilta Turun A-klinikan vuosilta.
Ritvan pakeille tuli nainen, joka oli lähtenyt ostamaan miehelleen apteekista sydänlääkkeitä, mutta tuli kotiin vasta viikon päästä, kun ostosmatka kääntyikin ryyppyreissuksi.
”Olin vilpittömästi kiinnostunut siitä, miten joku oikeasti tekee sen.” Kun Ritva puhui tästä tapauksesta, käsitin ensin virheellisesti, että Ritvaa olisi kiinnostanut, miten joku voi tehdä näin, mutta Ritva korjasi väärinkäsityksen seuraavalla kerralla. Häntä ei kiinnostanut moraalinen näkökulma, vaan aivan faktisesti tämän matkan konkreettinen toteutus.
Tämä minun olisi pitänyt muutoinkin jo ymmärtää. Ritva ei ole moralisti. Sen kuulee hänen puheestaan. Hän ei tuomitse, vaan kuvaa ilmiöitä ja ihmisiä.
Ritvan isä oli johtajaopettaja, jolla oli voimakas sosiaalinen oikeudenmukaisuuden taju. Hän muun muassa ajoi sitä, että Harjavaltaan perustettiin oppikoulu, jota myös tehtaan työntekijöiden lapset voivat käydä. Isässä oli sosiaalista herkkyyttä ja taistelijaa. Sieltä saattaa siis periytyä myös Ritvan tulisieluisuus, jonka hän sanoo erityisesti nuorempana näkyneen vahvasti hänen esiintymisessään.
Isä oli myös ehdonalaisten valvoja. Syyllistyn tulkintaan, kun kirjoitan tähän, että Ritva näyttäytyy enemmän isän kuin äidin tyttönä (opettaja-äitiä hän luonnehtii sovinnaiseksi, jollaiseksi ei halunnut tulla), ja voi olla että ajatus vankilapsykologin ammatista sai virikettä juuri tästä isän tehtävästä.
Vankilapsykologia hänestä ei siis tullut. Kuten jo edellä kävi ilmi, Ritva hylkäsi ensimmäisen Turun yliopiston opiskeluvuotensa jälkeen niin psykologian, kasvatusopin kuin kirjallisuudenkin ja otti tilalle sosiologian, sosiaalipolitiikan ja antropologian. Siihen aikaan ei ollut ihan tavallista vaihtaa koko arsenaalia vuoden jälkeen. Ritvan kyky noudattaa sisäistä ääntään näkyy tässä hyvin. Ulkopuolinen voisi luonnehtia hänen toimintaansa radikaaliksi.
Kun isä kuoli, hän otti hum.kandin paperit ulos yliopistosta ja meni töihin A-klinikkasäätiöön. Ritva jatkoi myöhemmin opintojaan ja teki maisterin tutkintoonsa (pääaineena sosiaalipolitiikka) gradun suorasta työnohjauksesta, johon hän oli tutustunut 1977 Yhdysvalloissa ja tuonut sen sieltä Suomeen. Ritva oli saanut puolen vuoden opintostipendin tutustuakseen alkoholistien ja heroiinin käyttäjien kuntoutukseen amerikkalaisessa veteraanisairaalassa.
Vahvojen naisten vaikutus
Vaikkei äiti ollutkaan se malli, joka Ritvaa kiinnosti, hänellä oli lapsena vahvoja naismalleja ympärillään. Toinen oli isän sisar Kerttu, joka oli kätilö ja toi kivuttoman synnytyksen Suomeen. Kerttu oli myös yksi niistä hoitajista, jotka sodan syttyessä ensimmäisten joukossa lähtivät rintamalle. Kerttu-täti antoi vahvan mallin siitä, miten asioita tehdään.
Äidin sisar Anja on toinen lapsuuden vahvoista naisista. Sisarusten kotitalo oli jäänyt hänen hoteisiinsa ja niin Ritva näki, miten nainen selviää myös maatalonpidosta. Anja oli kova tekemään työtä, sen Ritva pani merkille lapsuuden kesinään maalla. Mallin mukaan myös Ritva tarttui reippaasti asioihin. Esimerkiksi opetteli lypsämään lehmiä.
Myöhemmistä, nimenomaan naispuolisista vaikuttajista Ritva on nimennyt ainakin Therapeia –säätiön Kirsti Juvan ja Pirkko Siltalan, jotka kuuluivat niihin 1970-luvun kouluttajiin, joita ”ihailtiin ja otettiin tosissaan.” Vaikuttavia miehiä on mahtunut elämän varrelle useita, tässä kuitenkin maininta vain muutamasta vahvasta naisesta.
Yksinäisyys voimavarana
Ritva oli ainoa lapsi ja tottui pienenä olemaan paljon yksin. Siitä hän uskoo tietyllä tavalla saaneensa myös kyvyn ajatella yksin. ”Istuin metsässä kivellä, katselin pilviä ja leikin yksin.”
Ehkä osin juuri tästä kokemuksesta ja tietoisuudesta käsin Ritva sanoi: ”Suomalaisilla on kyky olla itsekseen hiljaa. Jos on jotain selvitettävää, hän menee metsään ja suhteuttaa siellä asioita: puu on iso, sieni on pieni, minä olen tämän kokoinen. Näin hän rauhoittaa itsensä, näkee järven ja metsän.”
Yksi tapa löytää keskustelukumppani lapsena oli myös lukeminen. Ritva sanoo lukeneensa paljon, Dostojevski ja muut venäläiset klassikot vetosivat jo nuorena, niiden ekspressiivisyys ja tunnetilojen kuvaus.
Sieltä asti siis juontaa Ritva kiinnostus tarinoihin. Niitä hän alkoi käyttää terapiassaan jo 1980, kun perheterapiassa nostettiin esiin tarinoiden merkitys. Vaikka yksi hänen suomalaisista lempitarinoistaan onkin Koivu ja tähti, jossa kaksi lasta etsii kotia tietämiensä merkkien mukaan, myös Pohjan Akkaan liittyvät tarinat näyttävät olevan lähellä Ritvaa. Muistuttihan Ritva mieleeni sen tosiasian, että suomalaisesta naisesta on kasvanut pitkän perinteen mukaan vahva, maskuliininen ja aggressiivinenkin nainen. Suomalainen mies antoi avaimet nimenomaan emännälle sotaan tai metsälle lähtiessään. Niitä ei saanut pehtoori, kuten oli tapana Euroopassa.
Ritvan elämään on siis mahtunut monenlaisia ihmisiä, joilta hän on mielestään oppinut paljon. Olisi anteeksiantamatonta unohtaa hänen pitkä avioliittonsa ja aviomiehen osuus. Ritva on ollut taiteilija Reijo Saarelaisen kanssa naimisissa lähes 40 vuotta. Pariskunnan yhteinen elämä ja keskenään käymät keskustelut ovat olleet tärkeä voimavara elämässä
4. Lohdutuksen sanoja
A-klinikkasäätiön toiminnassa oli alun alkaen radikaalia, että asiakas sai tapaamisissa aikaa itselleen. Ei ollut kyse vain lakipykälien toteuttamisesta ja kontrollin harjoittamisesta. Tämän käytännön yksi mahdollistaja oli työnohjaus, jossa sosiaalityöntekijä puolestaan sai aikaa itselleen ja kiperien kysymysten ja asiakastapaamisten käsittelyyn.
Ehkä jo silloin tarvittiin lohtua, mutta erityisesti nykyisin ihmiset tarvitsevat Ritvan mielestä juuri lohdutusta. Nykyistä stressin ja kiireen ilmapiiriä hän sanoo tehokkuushädäksi.
”Ihminen ei ole koneen osa ja kovassa menossa hän jauhautuu rikki. Kun kaikki muuttuu kaupalliseksi, ei ole enää reflektointia, ei aikaa eettiselle pohdinnalle.”
Työnohjaus voi olla yksi lohdutuksen paikoista. Siksi on niin tärkeää, että työnohjaaja osaa luoda rauhallisen tilan, joka on tyyni keidas kaiken kiireen ja hälyn keskellä. Jo pelkästään tässä tilassa voi olla se rauha ja lepo, joka lohduttaa. Kun ulkomaailmassa pitää koko ajan olla liikkeellä ja rynnätä paikasta ja asiasta toiseen, työnohjaus on paikka pysähtymiseen.
Rajojen vetoa
Työnohjaajan oma rauhallisuus ja kyky asettaa rajoja antaa parhaimmillaan siis sen mallin, joka eniten vaikuttaa ohjattavaan..
”Esimerkiksi, että istunnot lopetetaan silloin kun on sovittu. Työnohjaaja luo kiireettömyyttä myös ottamalla esiin sen, ettei kaikkea tarvitse eikä voikaan ratkaista juuri nyt. Tehokkuushädän keskellä hitaat jutut ovat tärkeitä.”
Haastattelua edeltävällä viikolla Ritva oli ollut viikon Prahassa ja hän mietti, miten konteksti vaikuttaa. Muutama päivä Prahassa sai hänet viheltelemään oopperasävelmiä. Rentoutuminen ja vapautuminen sallii kosketuksen sieluun. Nyt tulkitsen, mutta näen implisiittisesti tässä kätkettynä sen ajatuksen, että jos työnohjaustuokiot voisivat olla pysähdyksen paikkoja, pieniä ”pistäytymisiä Prahassa”, ne toimisivat hyvin juuri nykyisessä kiireen maailmassa.
Levollista otetta
Siksikin on tärkeää, ettei työnohjaaja ryntää ratkomaan ohjattaviensa ongelmia, vaan antaa heidän rauhassa purkaa itseään. Mitä suurempi katastrofi, sen levollisempaa otetta työnohjaajalta vaaditaan. Silloin erityisen tarkka kuuntelu on tarpeen.
”Sen lisäksi tervejärkisyys on hyväksi. Joskus on hyvä tehdä asiakkaalle näkyväksi, että esimerkiksi paljolla ylityöllä hän vain haavoittaa itseään. Samoin muistuttaa, etteivät kaikki yhteiskunnalliset epäkohdat lähde hänen tunteistaan, ei koko ajan tarvitse edetä.”
Työnohjauksen ei pidä olla hoputtavaa. Sellaistakin näkee. Että ohjattavan pitäisi heti löytää keinoja ja ratkaisuja ongelmiinsa. Suruunkin. Ritvan mielestä suru koskettaa ja sitä pitää saada kokea. Erityisesti miesohjaajien hän nähnyt aloittavan suunnittelun ja ideoinnin liiankin pian. Naisten kohdalla tilanne voi olla päinvastainen. Naispuolinen terapeutti tai työnohjaaja saattaa itse vajota suruun ikään kuin se olisi hänellä, vaikka se on ohjattavalla.
Ei näin, sanoo Ritva. Parempi on olla aluksi hiljaa ja kuunnella. Jos ohjaaja on mennyt liikaa mukaan itsekin, hän ei edes huomaa, kun asiakas alkaa itse nousta ja osoittaa merkkejä siitä. Ohjaaja on aina ohjattavaa varten, Ritva korostaa. Se tuntuu niin suurelta itsestäänselvyydeltä, että työnohjaaja ehkä turhan harvoin tulee kysyneeksi itseltään, mitä asiakkaan ongelma hänen omassa elämässään tarkoittaa. Juuri siksi työnohjaaja tarvitsee oman työnohjauksensa.
5. Taiteen parantava voima
Taide on ollut monin tavoin osa Ritva elämää. Hän avioitui taiteilijan kanssa ja on seurannut siis vierestä lähes koko aikuisikänsä, miten taidetta tehdään – tai miten se syntyy. Hän itse lauloi nuorena ja sanoo A-klinikkatyöhön mennessään valinneensa terapiatyön laulamisen sijaan.
Tosin laulu hänet A-klinikalle alun perin vei. Ritva tarjoutui laulamaan ja johtaja otti hänet avoimien ovien päivään esittämään Sylvian joululaulun. Siellä paikka alkoi kiinnostaa ja niinpä hän haki sinne töihin.
Vuosina 1989-1992 Ritva osallistui ekspressiivisen taideterapian koulutukseen ja innostui sen mahdollisuuksista. Hän sekä organisoi taideterapiakoulutusta ja –kokeiluja A-klinikkasäätiöön että osallistui omalla osiollaan ”Taide hoitaa perhettä” 1992 perheterapian maailmankongressiin. Hän yritti kaikin tavoin 1990-luvun lopulla saada taideterapiaa läpi laajemmassa mittakaavassa, mutta sai harmikseen todeta, ettei silloin syntynyt mitään läpimurtoa. Toivo asian etenemisestä elää hänessä edelleen vahvana.
Sormiväreillä eteenpäin
Maalaaminen ja sormivärien käyttö sopivat hyvin myös työnohjaukseen. Erityisesti jos ohjattava on aivan umpisolmussa, värit ja muodot voivat olla se väline, joka vie eteenpäin. Työstä, olipa se savea, maalaus tai mitä tahansa, voi lähteä keskustelemaan.
”Näin ohjattava pääsee ensin tekemään jotain, jossa ei ole järjen kontrollia. Sen jälkeen ohjattavalta voi kysyä, mitä työ kertoo hänelle itsestään tai työstä.”
Kun ohjattava pääsee lineaarisuuden ahtaasta jonomaisuudesta vapaaksi, alitajunta alkaa tuottaa uudenlaista aineistoa, ehdotuksia ja ratkaisuja. Voidaan liikkua laajalla alueella.
”Punainen lanka pitää kuitenkin olla toiminnassa mukana”, Ritva sanoo. Kaiken vapaudenkaan keskellä ei sentään mennä ihan mihin vain. Ja vaikka ohjattava meneekin, työnohjaajan tehtävä on kysymyksillään yhdistää asioita työn maailmaan.
Sooloesiintyjä ja säestäjä. Siinä on Ritvan mielestä hyvä rinnastus työnohjaukseen. Siinä on kaksi taideteosta rinnan; ohjattavalla on omansa ja ohjaajalla omansa.
Tervehtymisen avaimet
”Ihminen voi sairastuttaa itsensä mielikuvilla, mutta hän voi myös vahvistaa ja tervehdyttää niillä itsensä sekä ruumiillisesti että henkisesti.” Näin Ritva itse kirjoittaa Tyttöjen taideterapia – Pro Filia tyttöjen puolesta –julkaisussa, jonka hän on kirjoittanut organisoimastaan taideterapiaprojektista.
Taideterapiassa ihminen pääsee tunnistamaan omia voimavarojaan ja tutkimaan itseään sekä yksilönä että suhteessa muihin. ”Maalaamme aina oikein, koska tekeminen nousee meistä ja kokemuksistamme. Kokemuksiamme ei kukaan voi kiistää. Ne ovat aina oikeita”, Ritva kirjoittaa näkyviin kuvataideterapian periaatteen.
Kuvataideterapiassa, ja erityisesti hahmotaideterapiassa on kyse voimaannuttamisesta. Tekijä, ohjattava, asiakas on itse tulkitsija ja tietäjä. Prosessi on tasa-arvoinen ja kunnioittava. Ohjaaja ei tiedä, mikä hänen ohjattavalleen on parhaaksi. Sen tietää vain ohjattava itse, ohjaajan tehtävä on oll vierellä sitä todistamassa. ”Hahmotaideterapian viitekehyksessä ulkopuoliset eivät analysoi eivätkä tulkitse kuvia. Suuntauksen mukaan se veisi tekijältä vastuun hänen omista töistään.”
”Kuvataideterapeutin rooliin kuuluu pitää yllä kuvan ja tekijän välistä dialogia”, Ritva sanoo ohjaajan roolista A-klinikkasäätiön Tiimi-lehteen kirjoittamassaan artikkelissa vuonna 2002. ”Myös ryhmän jäsenten näkemykset ovat auttavia ja lisäävät tekijän oivalluksia, mutta ne eivät koskaan voi ohittaa tekijän käsityksiä, jotka tulevat hänen sisäisestä tiedostaan ja kokemuksestaan.”
6. Shamaanien sukua
Nyt siirryn tässä Ritvan mallittamis-casessa täysin tulkinnalliseen osioon, joka samalla on johtopäätöksien ja loppusanojen paikka.
Kuunnellessani Ritvaa, mieleeni olivat jo nousseet meitä molempia kouluttaneen hollantilaisen hahmokuvataideterapeutti Annette Brederoden sanat: ”Taideterapeutit ovat tämän päivän shamaaneja.”
Tulin uudelleen saman asian äärelle, kun tämän lopputyön kirjoittamiseen valmistautuessani, luin Sheldon B. Koppin jo 1972 kirjoittamaa klassikkoa, ”Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet! – Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus” –kirjaa, joka ilmestyi suomeksi vasta vuoden 2004 keväällä.
”Varhaisimmassa muodossaan gurut olivat shamaaneja, joita esiintyi paleoliittisen ajan metsästäjä- ja keräilijäyhteisöissä”, Kopp kirjoittaa ja jatkaa muutamaa lausetta myöhemmin: ”Tällainen guru aloittaa oman vaivalloisen pyhiinvaelluksensa ongelmaisena, sopeutumattomana nuorukaisena. Päästessään vaikeuksien ylitse, hän nousee vähitellen sellaiseen asemaan, että kykenee auttamaan muita heidän henkisillä matkoillaan. Toisin kuin myöhempien aikojen papit, joille on opetettu seremonialliset rituaalit ja loitsut sanasta sanaan, shamaani saa innoituksensa näyistä, joita hän on nähnyt omalla pyhiinvaelluksellaan.(kursiivi on omani)… ”Shamaanin koskettava sisäinen visio kumpuaa matkasta syvälle omaan sisimpään.”
Heimon parantaja
Shamanismi herätti voimakasta kiinnostusta 1960-luvun lopulla, kun Carlos Castaneda alkoi kirjoittaa ja julkaista omia kirjojaan Don Juan –nimisen tietäjän opista. Ensimmäinen näistä teoksista oli The Teachings of Don Juan: A Yaqui Way of Knowledge. Kirjasta käy heti ilmi, ettei kyseessä ole niinkään parantaja-tyyppinen tietäjä, vaan kyse on enemmänkin ehkä noituuteen vivahtavasta soturityyppisestä shamaaniperinteestä, jossa nimenomaan shamaanin – tai tietäjän – tärkein asia on hänen voimansa, jota hän käyttää erilaisten ilmiöiden aikaansaamiseen.
Sen sijaan Michael Harner, antropologi hänkin, kirjoittaa kirjassaan The Way of the Shaman perinteisestä shamaanin parantajaulottuvuudesta. Hänen kirjansa on käytännöllinen ohjekirja siitä, miten tullaan shamaaniksi ja miten shamaani tekee parantavat matkansa potilaansa puolesta (lankeaa loveen, suomalaisen shamaaniterminologian mukaan). Myös Harner puhuu voimasta (power), joka on shamaanin tärkeä ominaisuus. Tämä voima ei kuitenkaan ole samalla tavalla shamaanin omaa voimaa kuten ehkä Castanedalla, vaan (auttavien) henkien voima, joka on hänen käytössään.
Entisajan shamaani siis ”matkusti” rummutuksen avulla aliseen ja haki sieltä sairaan potilaansa voimaeläimen, jonka kadottaminen oli tämän sairastuttanut. En tiedä miksi entisaikojen shamaanit tämän tilan nimesivät, eräs 1990-luvulla kuuntelemani shamaani, Michael Harnerin oppilas, yhdysvaltalainen Jonathan Horwitz puhui sielun kadottamisesta (loss of soul).
Sielu hukassa
”Tyhjyys, tarkoituksettomuus, masennus. Arvotyhjiö, unelmien kadottaminen ihmissuhteiden, avioliiton, perheen suhteen.” Ja toisaalta: ”Henkilökohtaisen täyttymyksen kaipuu, henkisyyden nälkä” – näillä käsitteillä amerikkalainen terapeutti ja sielunhoitaja Thomas Moore kuvaa sielun kadottamista kirjassaan Care of the Soul.
”Hingumme ylenpalttisesti viihteen ja huvitusten perään, haluamme valtaa, läheisyyttä, seksuaalista tyydytystä ja materiaalista vaurautta ja luulemme, että löydämme nämä asiat, kunhan vain löydämme oikean ihmissuhteen, tai työn, tai oikean kirkon tai oikean terapeutin”, Moore kirjoittaa ja jatkaa, ettei mikään näistä löydöksistämme ja saavutuksistamme tunnu miltään, jos sielu on hukassa.
Ja mikä on tämä sielu? Oikaisen nyt kaikkien määritelmien halki ja kirjoitan omana versionani, että se on ihmisen kosketus omaan sisimpäänsä, siihen kohtaan itsessä, joka tietää, miten on oikein ja hyvin.
Sisäisen tiedon varassa
”Taideterapia on taiteen käyttöä sisäisten voimavarojen vapauttamiseksi. Taiteen välittämä tieto nousee sisäisestä tiedosta, ja taideterapia stimulois sisäisiä kokemuksia suunnaten ne ulospäin tarkasteltavaksi”, kirjoittaa Ritva Tiimi-lehden artikkelissaan.
Kun olen kuunnellut Ritvaa, olen tullut siihen tulokseen, että hän on yksi tämän päivän shamaaneja. Sen sijaan, että hän itse ohjattavansa puolesta menisi ”alisiin”, ja toisi sieltä kadotetun ”voimaeläimen” eli kertoisi itse, mikä hänen asiakastaan vaivaa, hän istuu ohjattavansa äärellä ja rohkaisee tätä oman alitajuntansa, sisäisen olemuksensa tutkimiseen, myös taiteen kautta, ohi järjen. Lohdutuksen elementti kuuluu tähän sisäisen rohkaisun maailmaan ja kuulostaa minusta vahvasti eheyttävältä ja parantavalta näkökulmalta työnohjaukseen.
Näiden havaintojeni ansiosta olen antanut lopputyöni nimeksi Eheyttä kohti – keskusteluja Ritvan kanssa. Nämä keskustelut olivat minulle henkilökohtaisesti erittäin antoisia ja auttoivat minua itseäni näkemään uudella tavalla ohjaukseen maailmaan.
Kiitos Ritva, ja rohkeutta shamaanin tielle, jolle epäilemättä olet yhä vahvemmin astumassa.
Bandler, Richard & Grinder, John: Frogs into Princes. Real People Press, Moab 1979.
Castaneda, Carlos: The Teachings of Don Juan: A Yaqui Way of Knowledg. Penguin Books, Arkana 1990.
Dilts, Robert: Modeling with NLP. M E T a Publishng, 1998.
Harner, Michael: The Way of the Shaman – A Guide to Power and Healing. Bantam Books, New York 1986.
Kopp, Sheldon B.: Jos kohtaat matkallasi Buddhan, tapa hänet! Psykoterapeuttinen pyhiinvaellus. WSOY, Vantaa 2004.
Moore, Thomas: Care of The Soul. HarperCollins Publishers, New York 1994.
Nonaka, Ikujiro & Takeuchi Hirotaka: The Knowledge-creating Company. Oxford University Press, New York 1995.
Saarelainen, Ritva: Kun suora työnohjaus Suomeen tuli. Juhlakirja. Yliopistopaino, Helsinki 1999.
Saarelainen, Ritva: Tyttöjen taideterapia Pro Filia – tyttöjen puolesta. A-klinikkasäätiö, Helsinki 1999.
Saarelainen, Ritva: Taideterapia yhdistää älyn ja tunteen. Artikkeli A-klinikkasäätiön Tiimi-lehdessä 2002.