SIITÄ MITÄ TIEDÄMME – JA SIITÄ MITÄ VOISIMME TIETÄÄ
Haastateltavanani on kevään 2006 Ratkes-päivien alustaja Scot Cooper. Hän piti narratiivisen koulutuksen Helsingissä 24.–25.4.2006 ja Turussa 26.4.2006.
Toimittajana haluan kiittää tästä jutusta sosionomiopiskelija Satu Haapeaa, joka loi oivalliset haastattelukysymykset näytettyäni hänelle keväisen koulutusmainoksemme ja kysyttyäni häneltä, mitä muuta hän haluaisi tietää Scot Cooperista ja tulevasta koulutuksestamme.
Mikä sai sinut kiinnostumaan narratiivisesta työtävasta?
Ehkäpä parasta on vastata kertomalla tarina, joka sisältää itselleni ratkaisevan käännekohdan. Sillä on ollut valtava merkitys työhöni ja ajatteluuni. Se sopii myös Brief & Narrative Therapy´s Teaching Facultyssa käytössä olevaan metaforaan ratkaisevasta tapahtumasta. Ratkaisevalla tapahtumalla on tarinassa ratkaiseva merkitys.
Päästyäni koulusta työskentelin useita vuosia lapsi- ja nuorisotyöntekijänä lasten ja nuorten vastaanottokodissa. Paikka oli 12–18-vuotiaille tarkoitettu, kymmenpaikkainen laitos, jossa huostaanotetut lapset odottivat lopullista sijoituspaikkaansa. Yhteiskunta oli siis käyttänyt näihin lapsiin jo kaikki avotyön resurssinsa, joita normaalisti käytetään pyrittäessä auttamaan ja kontrolloimaan nuorta, jolla on vaikeat elinolot tai jonka elämä on vaarallista ja yhteiskunnan odotuksiin sopimatonta.
Eräs asukkaistamme kieltäytyi iltaisin menemästä nukkumaan. Lähes joka ilta hän kirosi kaikki työntekijät ja ilmaisi tuskansa usein purkaen aggressioitaan ja käyttäytymällä väkivaltaisesti. Tätä 12-vuotiasta poikaa piti usein fyysisesti rajoittaa, ja hänen lääkitystään lisättiin, jotta hän sopeutuisi paikkamme sääntöihin. Otimme haasteeksemme löytää minkä tahansa tavan luoda suhde tähän nuoreen ihmiseen.
Aloimme muuttaa omaa ajatteluamme pojan toiminnasta. Sen sijaan, että ajattelimme toiminnan olevan hänelle sisäsyntyistä tai osa häntä, aloimme katsoa, että hän teki parhaansa ratkaistakseen vaikeutensa. Siihen hän käytti niitä taitoja ja kokemuksia, jotka hänellä oli. Toimintatapa oli hänelle tuttu ja totuttu. Aloimme nähdä hänen toimintaansa hänen ongelmallisten kokemustensa ilmaisuna.
Menneisyydessään poika oli sisarensa kanssa seurannut vessasta, kun hänen äitinsä oli antautunut seksisuhteisiin saadakseen rahaa huumeisiin. Eräänä päivänä äiti teki itsemurhan hyppäämällä katolta huumeiden vaikutuksen alaisena. Poika oli kokenut lyhyen elämänsä aikana paljon tuskaa ja kärsimystä. Hän oli tullut tuntemaan itsensä vihattuna, huonona, tyhmänä ja vanhemmilleen ei-haluttuna. Nämä ajatukset olivat edelleen vahvistuneet, kun häntä oli lääkitty monien vikojen ja häiriöiden vuoksi, jotka asiantuntijat olivat nimenneet. Pojan tarinan teema kiteytyi meille eräänä päivänä, kun hänen lastensuojelun sosiaalityöntekijänsä totesi ääneen ennustuksensa pojan kohtalosta: ”Hän vielä makaa jossakin kuolleena ojan pohjalla.”
Muuttaessamme ajatteluamme muutimme myös toimintatapojamme pojan kanssa. Näimme hänen tekevän parhaansa ja ymmärsimme hänen ongelmiensa olevan yhteydessä hänen johtopäätöksiinsä itsestään, identiteetistään sekä rajoitteistaan. Hän vahvisti toiminnallaan elämänsä ongelmatarinaa. Aloimmekin etsiä hänen kokemuksiaan, jotka asuivat tutun ja totutun ulkopuolella.
Kerran hän raivostui ja alkoi hakata reikiä huoneen seinään. Laitoksen säännöt vaativat, että poikaa olisi pitänyt taas kerran fyysisesti rajoittaa. Kuitenkin olimme työryhmänä päättäneet antaa pojan ilmaista vihansa, kunnes hän rauhoittuu itse. Hän löi seinään kaksi reikää, mutta pysäytti nyrkkinsä ennen kolmatta. Hän rauhoittui itsekseen, ja pystyimme puhumaan hänen kanssaan tästä tapahtumasta jälkeenpäin.
Kyselimme häneltä, miten hän onnistui pysäyttämään itsensä ennen kuin löi kolmannen reiän. Mitä onnistuminen kertoi siitä, mitä hän halusi itselleen laitoksessamme ja mitä hän halusi elämältään? Puhuiko se hänen pyrkimyksistään ja toiveestaan alkaa kulkea eteenpäin elämässään? Halusiko hän mieluummin lopettaa itse sen sijaan, että työntekijät olisivat pysäyttäneet hänen tekonsa? Tulkintani mukaan tuona hetkenä poika alkoi tiedostaa itseään eri tavoin. Työryhmämme huomioi ja nosti keskusteltaviksi tapahtumia, jotka sopivat hänen pyrkimyksiinsä mennä eteenpäin elämässä ja jotka sopivat hän haluamaansa tapaan elää. Hän liittyi jääkiekkojoukkueeseen ja alkoi käydä koulua. Myös hänen lääkitystään vähennettiin. Neljän vuoden kuluttua tämä nuori ihminen ymmärsi, mikä kaikki onkaan hänelle mahdollista, kun hän valmistui tavallisesta lukiosta, pystyi lopettamaan lääkityksen ja oli luonut lämpimän ja huolehtivan suhteen sijaisvanhempiinsa.
Tämä tarina reflektoi minulle monia käytäntöjä ja näkökulmia narratiivisen työtavan käytöstä lyhytterapiassa. Se on yksi esimerkki monista samankaltaisista tarinoista, jotka inspiroivat minua ja innostavat minua käyttämään narratiivista työtapaa.
Millaiseen laajempaan ajattelurakenteeseen narratiivisuus liittyy? Työskentelyllemme on ominaista poststrukturalistinen ajattelu. Se taas on kuin raikkaan ilman hengittämistä. Tällainen ajattelu poikkeaa siitä, minkä tunnemme strukturalistisena ajatteluna. Sen mukaisesti tarjotaan, muun muassa, käsityksiä ihmisiin liittyvistä syvärakenteista ja ”oikeista” totuuksista. Nämä syvälliset rakenteet ja ytimetmuovaavat ihmisten elämää. Ongelmat ovat jotenkin linkittyneitä ihmisen huonoon puoleen, ja tämä identiteetti on löydettävissä itsestämme. Esimerkkinä strukturalistisesta ajattelusta on, että edellisen tarinan poika oli luokiteltu käytöshäiriöiseksi ja masentuneeksi. Strukturalismi tukee tutkimuksen objektiivisuutta. Saatat olla tutustunut strukturalistisen ajattelun kieleen, kuten diagnoosiin, käyttäytymiseen, analyysiin, luokitteluun, opettamiseen, neuvomiseen, kouluttamiseen ja tarkkailuun.
Poststrukturalistinen ajattelu kiinnittää huomiomme kielemme ja toimintamme todellisiin vaikutuksiin. Se ottaa huomioon, että tapamme käyttää kieltä, se mitä sanomme ja teemme sekä millaisia merkityksiä annamme tapahtumille, palvelee ihmisten elämän muovautumista. Kaikki mitä teemme ja tiedämme, on kulttuurin ja kontekstin muovaamaa. Subjektiivisuus on avain. Identiteettimme, se millaiseksi tunnemme itsemme, muodostuu alati suhteesta toisiin ihmisiin ja instituutioihin sekä valtasuhteestamme niihin. Ihmisten teot ja toiminnat nähdään kokemusten ilmaisuina ja tietoisina pyrkimyksinä. Ihmisillä on velvoitteita, tarkoituksia, arvoja, toiveita, unelmia, aikomuksia, periaatteita ja uskomuksia, jotka näyttäytyvät toimintana, sekä ponnistelua ja yrityksiä saattaa elämä ja suhde ympäröivään maailmaan heidän itsensä haluamaan suuntaan. Niinpä poststrukturalismin kieltä kuvaavatkin esimerkiksi seuraavat sanat: teot, ilmaukset, velvoitteet, toiveet, unelmat, arvot, huomaamisen käytännöt, kuuntelu, dekonstruointi, reflektointi, ihmettely ja todistaminen. Meidän tarkoituksiimme tämä tarjoaa mainioita työmenetelmiä: haastattelutapoja joita kutsumme poststrukturalistisiksi haastatteluiksi.
Nämä haastattelumenetelmät heijastavat uteliaisuutta, joka asettaa kyseenalaiseksi oletettuja totuuksia, joita on sijoitettu ihmisiin ja joiden kanssa ihmiset elävät elämäänsä. Kysymme kysymyksiä, jotka tuovat esiin laajempaa kuvausta ihmisten haluamasta tavasta elää ja olla suhteessa ympäröivään maailmaan, tavasta jolla he antavat merkityksiä kokemuksilleen. Siitä miten he asettavat nämä kertomuksiinsa, lopulta huomaa, että he ovat selittäviä ja tulkitsevia olentoja.
Päivittäiset tapahtumat tulevat yhdistetyiksi ajan kiertoon: menneeseen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, ja ne liittyvät juoneen tai merkityksiin. Jotkin tarinoista voivat olla draamoja, murhenäytelmiä tai jopa komedioita. Joka tapauksessa ne muovaavat ihmisten elämää. Niillä on merkitystä sille, miten ihmiset elämänsä elävät. Ajattele tätä omaa päivääsi ja erilaisia tarinoita, joita elämäsi tapahtumista kerrot perheellesi, ystävillesi tai kollegoillesi. Tähän hyvin luonnolliseen prosessiin me kaikki liitymme jokapäiväisessä elämässämme. On siis järkeenkäypää työskennellä näiden tarinoiden kanssa myös terapiakontekstissa.
Terapiaan tulevat kertovat tyypillisesti tarinoita, joissa elämään liittyy ongelmia tavalla tai toisella. Nämä tarinat saattavat rajoittaa heidän elämäänsä. Näihin kertomuksiin ei useinkaan oteta asioita, jotka ovat ongelman ulkopuolella. Niitä ei oteta huomioon tai niitä ei pidetä merkityksellisinä. Tämä voi rajoittaa mahdollisuuksia toimia ja nähdä mahdollisuuksien kirjoa. Juuri tämä on jännittävää! Ihmisten elämät ovat monitarinaisia ja moniulotteisia. Itse asiassa ihmisten elämässä on lukematon määrä aikoja, jolloin he ovat tehneet aloitteita voittaakseen ongelmansa. He ovat usein toimineet jollakin tapaa ongelmatarinansa ulkopuolella. Nämä teot ja tapahtumat ovat jääneet huomiotta tai niitä ei ole nähty merkityksellisiksi.
Poika alun tarinassa sai itsensä lopettamaan seinän rikkomisen ennen kolmatta reikää. Tätä tulee tarkastella aloitteellisena toimintana hänen puoleltaan. Teko oli täysin kontrollinsa menettävästä, väkivaltaisesta ja vajavaisesta pojasta kertovan ongelmatarinan ulkopuolella. Hetki jolloin hän ponnisteli lopettaakseen rikkomisen ja onnistui siinä, olisi jäänyt huomaamatta, jos työvuorossa olleet aikuiset eivät olisi sitä huomanneet. He todistivat tapahtumaa ja keskustelivat siitä tavalla, joka toi sen tietoisuuteen merkityksellisesti. Itse asiassa käytetty kieli ja kysymykset, jotka liittyivät pojan tekoon, alkoivat luoda pojalle etäisyyttä tutusta ja tiedetystä kohti sitä, mikä on mahdollista tietää. Minusta tämä on jännittävä kehitys. Se alkoi lisääntyvänä etääntymisenä tutusta tarinasta, ja siihen auttoi sosiaalinen vuorovaikutus. Tällaisen etääntymisen mahdollisti ainoastaan sosiaalinen prosessi, jossa pojan saavutettaviksi alkoivat tulla uudet ja/tai aiemmin huomaamattomat mahdollisuudet olla ja elää. Poika alkoi harkita, että hänellä olisi kykyä hallita itseään ja taitoa ilmaista vihaansa turvallisemmin. Näin tarinan kuljetus etäännyttää tutusta ja tunnetusta siihen, mikä on mahdollista tietää. Tällaisesta tavasta kysellä käytämme enlannin kielessä nimitystä scaffolding.
Kun vaihtoehtoinen kyvykkyyden tarina alkoi versoa, pojalla oli mahdollisuus astua useiden toimintamahdollisuuksien maailmaan. Hän sai mahdollisuuden harjoittaa omaa toimijuuttaan. Hän valitsi koulunkäynnin ja harjoitteli myös vähemmän kivuliaita toimintatapoja, jotka sopivat hänen toivomaansa ajatukseen elämästä ja suhteista ympäröivään maailmaan.
Miten selittäisit lyhyesti käsitteen narratiivinen työtapa ihmiselle, joka ei vielä tiedä asiasta paljoa?
Narratiivisessa työtavassa ja menetelmissä, joita jatkuvasti tutkimme Brief Therapy Training Centres Internationalissa, yhdistävänä tekijänä on poststrukturalistinen ajattelu: uteliaisuus kuunnella tarinoita, joita ihmiset kertovat elämästään. Kuunnellaan uteliaasti sitä, miten ihmiset haluavat elää ja olla suhteessa muuhun maailmaan, heidän yrityksiään saattaa elämänsä lähemmäksi toiveitaan, unelmiaan ja arvojaan.
Työskentelemme sellaisten kysymysten parissa, jotka nostavat esiin ihmisten ja perheiden pyrkimyksiä ja mahdollistavat vaihtoehtoisten tarinoiden syntymisen ongelmatarinoille. Nämä vaihtoehtoiset tarinat heijastavat niitä ihmisten tekoja ja identiteettiä, jotka sopivat paremmin heidän kuvaansa haluamastaan elämästä ja tavasta olla suhteessa muihin. Tässä prosessissa tarvitaan jatkuvasti uteliaisuutta ja haastattelutaitoja, jotka auttavat ihmistä ottamaan etäisyyttä tuttuun ja tiedettyyn ja lähestymään sitä, ”mikä on mahdollista tietää”.
Käytössämme on useita keskustelukarttoja, jotka auttavat terapiakontekstissa. Käytämme kartoista metaforaa ”Terapia kolminäytöksisenä näytelmänä”. Jokainen näytös kiinnittää huomiomme johonkin terapeuttisen prosessin tärkeään näkökohtaan.
Ensimmäisessä näytöksessä opetellaan tarinan merkitys ja sisältö ja hahmotetaan yhteisen aikamme tarkoitus. Toisessa näytöksessä keskitytään lähimmän kehityksen alueeseen: huomioidaan ja tutkitaan merkittäviä, ehkäpä käänteentekeviä tapahtumia, annetaan ongelmille nimiä, tutkitaan ihmisten pyrkimyksiä, oivalluksia ja vaikuttavia hetkiä. Näitä hetkiä liitetään yhteen ja kytketään tarinoihin, jotka näin voivat kehittyä rikkaammiksi ja moniulotteisemmiksi.
Viimeisessä, kolmannessa näytöksessä tehdään asioista yhteenvetoja ja luodaan kontekstia, jossa otetaan vastaan uusia merkityksiä ja toimintoja. Näytelmämetaforan ja kolminäytöksisyyden sisällä on taas useita mikrokeskustelukarttoja. Näiden kauneus on siinä, että ne eivät ole tarkkoja kuvauksia maastosta: voimme valita näköalareittejä, pysähtyä piknikille, ja silti ne opastavat meitä reitillämme. Näitä karttoja meille on esitellyt narratiivisen terapian perustaja Michael White. Nämä ovat osoittautuneet käyttökelpoisiksi opastajiksi matkalla, joka sallii ihmisten löytää merkityksellisiä asioita kertoessaan tarinansa aikajanallaan. Samalla matkakin etenee.
Millaisissa tilanteissa ja millaisten asiakkaiden kanssa narratiivinen työtapa on käyttökelpoinen? Milloin taas et käyttäisi narratiivista työtapaa ?
Huomion kiinnittäminen ihmisten tarinoihin sopii erittäin luonnollisesti siihen, mihin me ihmisinä olemme tottuneet. Varmastikin keskustelussa erilaisista ideoista ja filosofioista on uusia sanoja ja merkityksiä, mutta käytännön työskentely tuo nämä ajatukset tutuiksi. Tätä työtapaa ei varsinaisesti voi ottaa käyttöön tai olla ottamatta. Pikemminkin se kuvastaa tapaamme nähdä ja hahmottaa maailmaa. Kyseessä on asenne, suhtautuminen tai orientaatio, joka perustuu poststrukturalistiseen ajatteluun.
Narratiivisessa työtavassa meidän tulee ottaa huomioon toimintamme eettiset ja poliittiset vaikutukset. On otettava huomioon, että puheellamme ja toimillamme on todellista vaikutusta ihmisten elämään. Kokemukseni mukaan narratiivinen lähestymistapa on hyödyllinen useissa konteksteissa ja työskenneltäessä hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Itse olen innoittunut siihen tapauksissa, jotka liittyvät esimerkiksi väkivaltaan perhesuhteissa, traumoihin, koulumaailmaan, esim. kiusaamiseen ja muihin pulmiin, sekä työskentelyyn lasten kanssa, jotka ovat kohdanneet monenlaisia tukalia, hämmentäviä ongelmia.
Mikä inspiroi sinua narratiivisessa työtavassa?
Erityisesti olen inspiroitunut työtapaan kytkeytyviin ulkoistaviin keskusteluihin yksilöiden ja perheiden kanssa. Ulkoistavan keskustelun menetelmä ei ole niinkään tekniikka, vaan pikemminkin poststrukturalistisen ajattelun traditiosta nouseva asenne: suhtautuminen, orientaatio tai tapa ajatella, mikä asema ongelmilla on ihmisten elämässä. Se on kielellinen menetelmä, joka sijoittaa keskustelussa ihmiset suhteeseen kokemustensa kanssa. Pohjimmiltaan menetelmä perustuu oletukseen, että ihminen ei ole ongelma, vaan ongelmana on ongelma.
Ulkoistavat keskustelut eivät sijoita ongelmia yksilöiden tai perheiden sisään vaan sen kulttuurin ja historian tuotteiksi, joka ajan myötä on sosiaalisesti rakentunut. Kun alamme puhua ongelmista tavalla, joka sijoittaa ongelman erilleen ihmisen identiteetistä, kielenkäytössämme tapahtuu muutos. Tämä voi olla erittäin vapauttavaa sille, jonka ongelma on ymmärretty aiemmin hänessä itsessään olevaksi. Voimme esimerkiksi jutella lapsen ja vanhemman kanssa ADHS:sta ja sen vaikutuksesta heidän elämäänsä. Voimme tutkia, kuinka se vaivaa heitä luokkahuoneessa ja kotona. Millaisia asioita se/ADHD saa heidät ajattelemaan itsestään? Millaiset asiat ja näkökulmat lapsen elämässä eivät sovi tähän kategorisointiin ja elävät diagnoosin määritelmän ulkopuolella?
Ulkoistavat keskustelut ovat erittäin tärkeitä. Ne haastavat kulttuurimme luomia, ilman kritiikkiä tosiksi oletettuja asioita elämästä ja suhteestamme ympäröivään maailmaan. Ne heikentävät myös diagnoosien, leimaamisen ja patologisoinnin negatiivisia vaikutuksia. Ulkoistavat keskustelut tekevät mahdollisiksi vaihtoehtoisten tarinoiden kehittymisen. Ne myös vähentävät tuottamatonta me versus he -konfliktia perheiden ja työntekijöiden välillä. Minulle työssämme on tärkeää negatiivisten vaikutusten kyseenalaistaminen. Olen erittäin huolestunut siitä, mikä vaikutus on ”normalisoivilla tuomioilla” ja ihmisten patologisoinnilla. Työtapa kutsuu meitä myös huumoriin ja leikkiin vakavissakin tilanteissa. On ihana kokemus alkaa heikentää ja horjuttaa ongelmien tarkoitusperiä ihmisten elämässä.
Onko narratiivisella tavalla vaikeaa työskennellä?
Uskon, että roolimme vaatii meitä pyrkimään yhä parempaan työskentelyyn. Liian usein omat oletuksemme johdattavat meidät arvioimaan ihmiset huonosti motivoituneiksi, jos he jostakin syystä putoavat pois työskentelystä tai kertovat meille, ettei työskentely hyödytä heitä. Itse olen huomannut, että on hyödyllistä jatkaa itseni kehittämistä ja hioa taitojani ja kykyjäni, kunnes voin pattitilanteessa todeta: ”Ehkä olen saavuttanut taitoni rajat tässä tilanteessa.” Otan itselleni vastuun prosessin kulusta. Usein reittinä on oman taitotasoni hienoviritys. Olen jutellut kollegoideni kanssa usein taitojemme rajoista ja vaikutuksesta siihen, kun asiat eivät mene hyvin. Haluan rohkaista muitakin tekemään samaa. En tarkoita mittarien luomista tai kritisismiä vaan kannustusta vieläkin parempaan työskentelyyn. Tämän takia voimme kehittää ja tarkkailla työtämme. Tuloksena saamme jatkuvasti palautetta prosessista ja työstämme kaikilta osallisilta. Minusta se on jännittävää ja joskus vaikeaa. Ehkä sen pitääkin olla jollain tapaa vaikeaa. Muuten se ei ole tekemisen arvoista. Mitä haluaisit sanoa niille, jotka vielä harkitsevat huhtikuiseen koulutukseen osallistumista? Haluan yksinkertaisesti kutsua sinut tulemaan mukaan jännittävälle matkalle, jolla tutkimme yhdessä näitä ajatuksia ja niiden vaikutuksia työskentelyymme. Uskon tämän erittäin eettisen lähestymistavan olevan lisä ja laajennus työskentelyysi. Matka alkaa siitä, mikä on tuttua ja tunnettua. Narratiivisten ajatusten ja menetelmien esittelystä siirrymme siihen, mikä on mahdollista tietää. Matkaoppaina toimivat esimerkit elävästä elämästä. Odotan myös innolla, että Brief Therapy Training Center Internationalin edustajana pääsen esittelemään tuoreimpia tutkimustuloksiamme ja työmenetelmiämme Kanadasta.
Keskustelemme yhdessä näistä ajatuksista ja tutkimme joitakin esimerkkejä. Tulet lähtemään koulutuksesta mukanasi työkaluja, joita voit ottaa käyttöön jo seuraavana työpäivänä. Mielelläni kerron teille joitakin sydäntälämmittäviä tarinoita ihmisistä, joiden kanssa minulla on ollut mahdollisuus keskustella.
Voivatko koulutukseen osallistujat valmistautua jotenkin koulutukseen? Aiheeseen voi ennalta tutustua lukemalla siihen liittyvää aineistoa [tietoa löytyy Ratkesin www-sivuilla Scot Cooperin linkistä, toim. huom.]. Lisäksi olisi hyvä pohtia kysymyksiä, joita Evanston Family Therapy Centressä työskentelevät Jill Freeman ja Gene Coombs ovat muokanneet Michael Whiten ja David Epstonin aineistosta:
– Kuinka haluaisit niiden, joiden kanssa työskentelet, kuvailevan itseäsi ja tapaasi olla heidän kanssaan?
– Kuinka työskentelymenetelmäsi, mallisi ja/tai taustateoriasi vaikuttaa sinuun, kun työskentelet niiden kanssa, jotka etsivät apuasi?
– Kuinka se kutsuu heitä tulemaan luoksesi?
– Kuinka se saa heidät ”kohtelemaan itseään” tai ”näkemään” itsensä?
– Kuinka nämä ihmiset määritellään uudelleen tai kuvaillaan sen mukaan?
– Kutsuuko se asiakkaan näkemään itsensä vai näkemään terapeutin asiantuntijana?
–- Vaatiiko se asiakkaan paneutumista työntekijän, ”asiantuntijan”, tietämykseen vai vaatiiko se työntekijältä astumista apua etsivän ihmisen maailmaan?
Lähteet Chambon, A. & Duvall, J. & King E. & Mishna, F. (2004). Sustaining a Collaborative Clinical Practice in the Real World. Therapeutic Conversations 5. New York: Guilford Press.
Duvall, J. (2001). Developing Storyline In Brief Therapy. One-day training workshop. Toronto. Brief Therapy Training Centres International (A Division Of The Hincks-Dellcrest Institute).
Duvall, J. & Beres, L. (2005). Movement of Identities: a map for therapeutic conversations about trauma. Teoksessa S. Cooper and J. Duvall (toim.), Catching The Winds Of Change, Toronto: Brief Therapy Network Press.
Duvall, J. et al. (2003). Narrative Research Project, Phase 1 Report: Research as Retelling, Toronto, Canada. www.brieftherapynetwork.com.
Epston, D. (1998) Catching Up With David Epston: A Collection of Narrative Practice-based Papers. Adelaide, South Australia: Dulwich Centre.
Freeman, J., Epston, D. & Lobovits, D. (1997). Playful Approaches to Serious Problems: Narrative Therapy with Children and their Families. New York: W. W. Norton.
Freedman, J. & Combs, G. (1996). Narrative Therapy: The social Construction of Preferred Realities. New York: W.W. Norton.
Morgan, A. (2000). What is Narrative Therapy? An Easy-to-read Introduction. Adelaide, South Australia: Dulwich Centre.
Payne, M. (2000). Narrative Therapy: An Introduction for Counsellors. London: Sage.
Ray, W. & Keeney, B. (1993). Resource Focused Therapy. London: Karnac Books.
Thomas, L. (2002). Poststructuralism and Therapy – What’s it all about? International Journal of Narrative Therapy and Community Work, No. 2.
White, M. & Epston, D. (1990). Narrative Means to Therapeutic Ends. New York: W. W. Norton.
White, M. (2001). Folk Psychology and Narrative Practice. Dulwich Centre Journal, No. 2.
Taustatietoa Scot Cooperista: SCOT COOPER on The Brief Therapy Networkin perustajajäsen ja sen johtaja, Brief Therapy Training Centres Internationalin (Hincks-Dellcrest Instituten osasto) ulkojäsen. Hän työskentelee myös ja lapsi- ja perheterapeuttina Children´s Mental Health -keskuksessa Kanadan Ontariossa. Scot Cooper on kirjoittanut kirjan A Competency-Based Classroom: a classroom manual ja ollut mukana toimittamassa kirjaa Catching The Winds of Change: a collection of brief and narrative papers and conference proceedings. Hänen tuoreimmat julkaisunsa ovat Impressions of Hope and It´s Influence: an international e-mail trialogue ja When All the Time You Have Is Now: single session and time limited intervention utilizing brief and narrative therapy. Hän on järjestänyt kolme kansainvälistä konferenssia, jotka ovat keskittyneet lyhytterapeuttisten ja narratiivisten ajatusten ja käytäntöjen kehittämiseen ja ammattilaisten verkottautumiseen.
Scot Cooper nauttii elämästään lastensa ja perheensä parissa. Hän on kaksi- ja puolivuotiaiden kaksosten, Benin ja Gracen, ylpeä isä. Lasten antamat opetukset näkyvät hänen työssään tarinoina, jotka rikastuttavat teoriaa. Cooperin koulutukset ovat eläviä ja selkeitä hänen energisen ja mukaansatempaavan tyylinsä vuoksi. Lisätietoja: www.brieftherapynetwork.com, www.hincksdellcrest.org. Taustatiedon käännös: Tapio Malinen Jutun toimitti: Pekka Väänänen, Ratkes-päivien 2006 koordinoija, Linkkejä Scot Cooper-koulutuksiin 2006: Ilmoittautuminen24.–25.4. Helsinki http://www.ratkes.fi/ilmoittautuminen_cooper.html
Koulutusesite Turku 26.4. http://ratkes.fi/cooperturku.htm
Ilmoittautuminen Turku 26.4. http://www.ratkes.fi/turkuilmoit_cooper.html
kouluttaja ja työnohjaaja, pekka.vaananen@frogleap.fi